verkkokalvolle eläviä valokuituja, joita
pitkin valo kulkee fotoreseptorisoluille
vähäisin vääristymin ja häviöin.
Selkärankaisten fotoreseptorisolujen ”nurinkurinen” asento on ollut yksi olennainen evoluutioteoreetikoiden käyttämä esimerkki huonosta suunnittelusta.
Vuonna 2007 julkaistussa tutkimuksessa kuitenkin havaittiin, että ”nurinkurista” asentoa kompensoivat Müllerin gliasolut(1). Nämä hermosolut muodostavat eläviä valokuituja, joita pitkin valo etenee fotoreseptorisoluille vähäisin vääristymin ja häviöin.
Uusi tutkimus paljastaa, että gliasoluilla on useita muitakin tehtäviä(2). Tutkimuksesta käy ilmi, että ne terävöittävät näköämme suodattamalla ”harhavaloa” (stray light) ja vähentämällä värien dispersiota. Harhavalo on eräänlaista kohinaa, joka vähentää visuaalista tarkkuuta. Gliasolut parantavat signaali-kohina-suhdetta valon kulkiessa niiden läpi ja ehkäisevät taajuuksien (värien) poistumista fotoreseptorisolujen ulottumattomiin. Tutkija Erez Ribak kertookin artikkelissa, että ”retinan rakenne osoittautuu optimaalisesti suunnitelluksi kuvaterävyyden parantamiseen”.
Jo ennen Müllerin gliasolujen funktion selvittämistä tiedettiin, että fotoreseptorisolujen nurinkurinen asento on optimaalinen pigmenttimolekyylien nopealle renegeraatiolle, näkösolujen ravinnosyötölle, lämmönsäätelylle sekä suojautumiselle UV-valolta ja happiradikaaleilta(3).
Pari vuotta aiemmin ilmestyneessä tutkimuksessa tutkijat toteavat
Müllerin gliasolut peittävät koko retinan sisäpinnan. Niiden matala taitekerroin mahdollistaa valon tehokkaan siirtymisen lasiaisesta Müllerin gliasoluihin. Samalla kasvava taitekerroin ja lähes vakiona säilyvä valon ohjailukyky tekevät niistä nerokkaasti suunniteltuja valon kerääjiä.(1)
Siten, vaikka solujen asento edustaisikin epäoptimaalista suunnittelua pelkästään optisen järjestelmän ominaisuuksia ajatellen, ei asennolla ole vaihtoehtoja solujen toimintaan liittyvien rajoitteiden vuoksi. Uudet tutkimukset ovat lisäksi paljastaneet, että Müllerin gliasolut kompensoivat tämän optisen haitan erittäin tehokkaasti.
New Scientist -lehden mukaan uusimmat tulokset avaavat hedelmällisen kentän biomimetiikan tutkimukselle(4). ”Müllerin solujen roolin ymmärtäminen voi avata sovelluksia mm. tehokkaampien silmäsiirrännäisten ja parempien kameroiden rakentamiseen”, kertoo Ribak.
Populaaridarwinistiseen näkemykseen siitä, että selkärankaisten silmä on yksi evoluution suurimmista virheistä(5), Müllerin soluja koskevat merkittävät löydöt eivät näytä kuitenkaan vaikuttaneen. Tulokset kun eivät kuulemma loppujen lopuksi tue suunnitteluargumenttia, ja jos tukevatkin, niin suunnittelun kannattajat ovat silti väärässä.(6)
New Scientistin toimittaja myöntää gliasolujen lisäämisen verkkokalvolle toki parantavan näköamme. Tämä ei kuitenkaan ole hänen mukaansa mikään syy jättää fotoreseptorisoluja nurinniskoin, sillä tämä synnyttää verkkokalvolle sokean täplän eli paika, jossa fotoreseptoreista lähtevät ja niitä peittävät hermot yhtyvät ja läpäisevät verkkokalvon(6). Tämän vuoksi toimittaja katsoo, ettei uusi löydös ole todiste suunnittelusta, vaan evoluution häikäisevästä kyvystä luoda kiertoteitä vanhemmista virheistä aiheituneille ongelmille.
Fotoreseptoreiden kääntäminen ”oikeaan” asentoon ei kuitenkaan tuottaisi opitimaalista kokonaisuutta aiemmin mainituista syistä(3).
Myös Richard Dawkins on jatkanut vanhalla linjallaan huolimatta siitä, että silmän rakenne oli paljastunut odotettua huomattavasti paremmaksi jo ennen Ribakin ryhmän tutkimusta. Kirjassaan Maailman hienoin esitys (2009) Dawkins sivuuttaa uuden tutkimustiedon kokonaan, ja sen sijaan toistaa parikymmentä vuotta vanhan väitteen, jonka mukaan selkärankaisten silmä on huonosti suunniteltu.
aivot korvaavat silmän optiset puutteet hienostuneella kuvan simulointiohjelmistollaan. En ole kuitenkaan vielä maininnut räikeintä esimerkkiä optiikan epätäydellisyydestä. Verkkokalvo on nurinpäin. — Valokennot aivoihin yhdistävät johtimet kulkevat verkkokalvon pinnalla, joten valonsäteet joutuvat kulkemaan ikään kuin johdinten maton lävitse ennen valokennoihin osumista. — …se ei ole vain rakenteeltaan huono vaan se on idiootin suunnittelema.(7)
Dawkinsin logiikan mukaan retinan huono rakenne viittaa ei-suunniteltuun kokonaisuuteen. Jää arvailtavaksi, onko hän valmis muuttamaan mieltänsä ja pitämään silmää suunniteltuna nyt, kun verkkokalvon rakenne on osoittautunut erinomaiseksi — vaikkakaan ei jokaisen yksityiskohtansa osalta optimaaliseksi.
Näissä argumenteissa on mielenkiintoista se, että niiden esittäjät eivät vaikuta ottavan vakavasti suunnitteluteorian pohjalta tehtyä ennustetta. Vaikka verkkokalvo vaikutti pitkään poikkeuksellisen huonosti suunnitellulta, voitiin suunnitteluargumentin pohjalta ennustaa, että yksittäisestä epäoptimaalisesta osasta huolimatta verkkokalvo olisi kokonaisuutena taitavasti rakennettu ja tehokas.
Empiirinen näyttö on nyt osoittanut suunnitteluargumentin pohjalta tehdyn ennusteen oikeaksi. Darwinistitutkijat ja -toimittajat pyrkivät siitä huolimatta sovittamaan uudet haivainnot jälkikäteen osaksi evoluutioteoriaa, aivan kuin tutkimuksilla ei olisi mitään merkitystä suunnitteluteorian uskottavuuden kannalta. Kuitenkin, loogisesti tarkasteltuna, evoluutioteorian uskottavuuden olisi pitänyt heiketä, koska biologisia rakenteita selitettiin evoluution pohjalta tavalla, joka on osoittautunut virheelliseksi. Vastaavaasti suunnittelun uskottavuuden pitäisi kasvaa.
Viitteet
(1) Müller cells are living optical fibers in the vertebrate retina, PNAS, 2007, vol. 104, p. 8287
(2) A. M. Labin and E. N. Ribak, Retinal Glial Cells Enhance Human Vision Acuity, Physical Review Letters, 104, 158102 (April 2010)
(3) Huonoa suunnittelua?, IntelligentDesign.fi, 7.12.2005,
(4) Kate McAlpine, Evolution gave flawed eye better vision, New Scientist 06.5.2010,
(5) Evolution’s greatest mistakes, New Scientist, 10.8.2007
(6) The eye was evolution’s great invention, New Scientist, 6.5.2010
(7) Richard Dawkins, Maailman hienoin esitys, s. 325-326, Terra Cognita, 2009, ISBN 978-952-5697-27-8
Lisää tarkastelua huonoksi väitetyistä rakenteista biologiasta löytyy myös Tapio Puolimatkan tuoreesta teoksesta Tiedekeskustelun avoimuuskoe