Tiede ja suunnittelu

(Tämä artikkeli on suomennos W. Dembski artikkelista Science and Design)

Galileon ja Newtonin fysiikan syrjäytettyä Aristoteleen fysiikan tiedemiehet yrittivät selittää maailmaa havainnoimalla deterministisiä luonnonlakeja. Kun Bohrin ja Heisenbergin kvanttifysiikka vuorostaan syrjäytti Galileon ja Newtonin fysiikan, tiedemiehet huomasivat, että heidän täytyi täydentää deterministisiä luonnonlakeja ottamalla huomioon sattuman vaikutus selityksissään maailmankaikkeudestamme. Sattuma ja välttämättömyys, kuten kuuluisa Jacques Monod sanoi, asetti rajat tieteellisille selityksille.

Nykyään kuitenkin sattuman ja välttämättömyyden on todistettu olevan riittämättömiä selittämään kaikkia tieteellisiä ilmiöitä. Vetoamatta aiheellisesti hylättyihin historian teleologioihin ja vitalismeihin, voidaan nähdä, että kolmas selitysulottuvuus, älykäs suunnittelu, tarvitaan. Kolme selitysulottuvuutta – sattuma, välttämättömyys ja suunnittelu – tarvitaan selittämään tieteellisten ilmiöiden koko valikoima.

Kuitenkaan kaikkien tiedemiesten mielestä älykkään suunnittelun poisjättäminen ei rajoita tiedettä. Richard Dawkins, joka on merkittävä darwinisti, aloittaa kirjansa Sokea Kelloseppä toteamalla: ”Biologia tutkii monimutkaisia asioita, jotka näyttävät suunnitelluilta.” Tämänkaltaisia näkemyksiä vilisee biologisessa kirjallisuudessa. Nobelisti ja yksi DNA:n rakenteen keksijöistä Francis Crick kirjoittaa kirjassaan What Mad Pursuit ”Biologien täytyy jatkuvasti pitää mielessään, että se mitä he näkevät ei ole suunnittelun tulosta, vaan evoluution tulosta.”

Biologisen yhteisön mielestä se on selittänyt luonnossa havaittavan suunnittelun satunnaisen mutaation ja luonnonvalinnan darwinistisilla mekanismeilla. Huomion arvoinen asia on, että selittämällä luonnossa havaittava suunnittelu, biologit katsovat tehneensä onnistuneen tieteellisen perustelun suunnittelua vastaan. On tärkeää huomata, että jos väite on tieteellisesti falsifioitavissa, täytyy olla mahdollista, että se on totta. Tieteellinen syrjintä on kaksiteräinen miekka. Väitteet, joita syrjitään tieteessä, voivat olla vääriä, mutta eivät välttämättä ole vääriä – niitä ei voi kumota suoralta kädeltä.

Mitä tapahtuisikaan jos mikroskooppinen tutkimus paljastaisi jokaiseen soluun olevan kaiverrettu sanat ”Made by Yahweh”. Tietenkään soluihin ei ole kaiverrettu näitä sanoja, mutta sillä ei ole merkitystä. Pointti on siinä, että me emme tietäisi sitä, jos emme todella tutkisi soluja mikroskoopilla. Ja jos sanat olisi kirjoitettu soluihin, joutuisimme tiedemiehinä pohtimaan vaihtoehtoa, että Jahve on todella tehnyt ne. Siis jopa niiden, jotka eivät siihen usko, täytyy hiljaisesti myöntää, että suunnittelu jää aina mahdolliseksi vaihtoehdoksi biologiassa. Edeltäkäsin asetettu kielto suunnittelua vastaan on filosofisesti tyylitön ja helposti kumottavissa. Siitä huolimatta myöntäessämme, että suunnittelua ei voi sulkea pois tieteestä ilman syytä, jää jäljelle suurempi kysymys: Miksi haluaisimme päästää suunnittelun tieteeseen?

Vastataksemme tähän kysymykseen käännämme sen ympäri ja kysymme sen sijaan, miksi emme haluaisi päästää suunnittelua tieteeseen? Mitä väärää on selittää joku asia älykkään agentin suunnittelemaksi? Joka päivä kohtaamme paljon asioita, jotka selitämme suunnittelun avulla. Lisäksi työelämässämme on elintärkeää tehdä ero sattuman ja suunnittelun välillä. Haluamme vastauksia kysymyksiin, kuten putosiko hän vai työnnettiinkö häntä? Kuoliko joku sattumalta vai tekikö hän itsemurhan? Oliko tämä laulu sävelletty itsenäisesti vai oliko se plagioitu? Oliko joku osakemarkkinoilla vain onnekas vai oliko kyseessä sisäpiirikauppa?

Emme ainoastaan vaadi vastauksia tällaisiin kysymyksiin, vaan kokonaisia aloja on omistautunut erottamaan sattuma ja suunnittelu. Näihin voidaan lukea oikeuslääketiede, lait älyllisestä omaisuudesta, vakuutusasioiden tutkinta, kryptografia, satunnaislukujen tuottaminen – vain muutama mainittuna. Tiede itsessään vaatii, että tämä erottelu tehdään pitääkseen itsensä rehellisenä. Juuri viime tammikuussa oli Science-lehdessä raportti Medline verkkohausta, joka paljasti, että: ”Zentralblatt für Gynäkologie:ssa julkaistu tutkimus vuonna 1991 sisälsi tekstiä, joka on lähes täysin identtinen Journal of Maxillofacial Surgery:ssä vuonna 1979 julkaistun tutkimuksen kanssa.” Plagiointi ja datan vääristely ovat paljon yleisempiä tieteessä kuin haluaisimme myöntää. Tällaisien väärinkäytösten aisoissapitäminen riippuu siitä, kuinka hyvin pystymme niitä havaitsemaan.

Jos suunnittelu on niin selvästi havaittavissa tieteen ulkopuolella, ja jos sen havaitseminen on yksi avaintekijöitä pitääkseen tiedemiehet rehellisinä, miksi suunnittelu pitäisi sulkea pois tieteestä? Miksi Dawkins ja Crick tuntuvat olevan pakotettuja jatkuvasti muistuttamaan meitä, että biologia tutkii asioita, jotka ainoastaan näyttävät suunnitelluilta, mutta eivät todellisuudessa ole? Miksei biologia voisi tutkia asioita, jotka ovat suunniteltuja?

Biologien yhteisön reaktio näihin kysymyksiin on ollut vastustaa suunnittelua täysin. Perusteluna on se, että luonnollisille esineille (päinvastoin kuin ihmisen valmistamille esineille) erottelua suunnittelun ja ei-suunnittelun välille ei voi luotettavasti tehdä. Esimerkiksi seuraava Darwinin huomio kirjansa Origin of Species päätöskappaleessa: ”Muutamat arvostetut naturalistit ovat viime aikoina julkaisseet uskomuksensa siitä, että suuri joukko yleisiä lajeja jokaisessa lajiryhmässään eivät ole oikeita lajeja; mutta että muut lajit ovat oikeita, mikä tarkoittaa, että ne on itsenäisesti luotu…. Siitä huolimatta he eivät teeskentele, että he voivat määritellä tai edes arvuutella, mitkä ovat luotuja elämän muotoja ja mitkä ovat toissijaisten lakien tuottamia. He myöntävät muuntelun vera causa-periaatteen mukaisesti yhdessä tapauksessa, he mielivaltaisesti hylkäävät sen toisessa tapauksessa määräämättä mitään erottelua tapauksien välillä.” Biologit ovat kiinnostuneita jonkin asian laittamisesta suunnittelun tiliin (tässä yhdistetty luomiseen) vain voidakseen tulkita sen päinvastoin myöhemmin, tämä laajalle levinnyt ja lainomainen huolenaihe on estänyt heitä käyttämästä älykästä suunnittelua pätevänä tieteellisenä selityksenä.

Vaikka tämä huolenaihe on aiemmin ehkä ollut perusteltu, sitä ei voi enää puolustella. Nyt on olemassa tiukka kriteeri – monimutkaisuus-täsmennys – jonka mukaan voidaan erottaa älykkyyden aiheuttamat kohteet ei-älykkyyden aiheuttamista kohteista. Monet erikoistieteenalat käyttävät jo tätä kriteeriä, vaikka se olisikin esiteoreettisessa muodossa (esim. Oikeuslääketiede, tekoäly, kryptografia, arkeologia ja älykkyyden etsiminen maan ulkopuolelta). Suuri läpimurto tieteen filosofiassa ja todennäköisyysteoriassa viime vuosina on ollut eristää ja tehdä täsmälliseksi tämä kriteeri. Michael Behen redusoitumattoman monimutkaisuuden määritelmä biokemiallisten systeemien suunnittelun osoittamiseksi on erikoistapaus monimutkaisuus-täsmennys -kriteeristä suunnittelun havaitsemiseksi (vrt. Behen kirja Darwin’s Black Box).

Miltä tämä kriteeri näyttää? Vaikka yksityiskohtainen selitys ja perustelut ovat melko teknisiä (koko argumentti löytyy kirjastani W. Dembski, The Design Inference, Cambridge University Press), perusidea on kuitenkin suoraviivainen ja helppo havainnollistaa. Mietitäämpä, kuinka radioastronomit elokuvassa Yhteys havaitsivat maapallon ulkopuolista elämää. Tämä elokuva, joka julkaistiin viime vuonna ja perustui Carl Saganin romaaniin, oli nautinnollista propagandaa SETI-tutkimusprojektin – maapallon ulkopuolisen älykkyyden etsinnän – hyväksi. Elokuvassa SETI-tutkijat löysivät maapallon ulkopuolista elämää. (Ei-fiktionaaliset tutkijat eivät ole onnistuneet.)

Miten sitten SETI-tutkijat Yhteydessä löysivät maapallon ulkopuolista elämää? SETI-tutkijat tarkkailivat miljoonia radiosignaaleja ulkoavaruudesta. Monet luonnolliset kappaleet avaruudessa (esim. Pulsarit) tuottavat radioaaltoja. Suunnittelujälkien etsintä näistä kaikista luonnollisesti tuotetuista radiosignaaleista on sama kuin etsisi neulaa heinäsuovasta. Heinäsuovan seulomiseksi SETI-tutkijat ajavat signaaleja tietokoneeseen ohjelmoitujen kaavan havaitsimien läpi. Niin kauan kuin signaali ei sovi yhteenkään esiasetettuihin kaavoihin, se kulkee kaavan havaitsemissiivilän läpi (vaikka signaalilla olisikin älyllinen alkuperä). Jos toisaalta signaali sopii johonkin näistä kaavoista, niin kaavasta riippuen, SETI-tutkijoilla voi olla syytä juhlaan.

SETI-tutkijat löysivät Yhteydessä seuraavan signaalin:

11011101111101111111011111111111011111111111110111111111111111 11011111111111111111110111111111111111111111110111111111111111 11111111111111011111111111111111111111111111110111111111111111 11111111111111111111110111111111111111111111111111111111111111 11011111111111111111111111111111111111111111110111111111111111 11111111111111111111111111111111011111111111111111111111111111 11111111111111111111111101111111111111111111111111111111111111 11111111111111111111111101111111111111111111111111111111111111 11111111111111111111111111111101111111111111111111111111111111 11111111111111111111111111111111111111110111111111111111111111 11111111111111111111111111111111111111111111111111110111111111 11111111111111111111111111111111111111111111111111111111111111 11111111011111111111111111111111111111111111111111111111111111 11111111111111111111111111111101111111111111111111111111111111 11111111111111111111111111111111111111111111111111111111110111 11111111111111111111111111111111111111111111111111111111111111 11111111111111111111111111111111011111111111111111111111111111 11111111111111111111111111111111111111111111111111111111111111
1111111111

Tässä bittijonossa on 1126 bittiä, ykköset tarkoittavat sykettä ja nollat taukoa. Tämä jono edustaa alkulukuja 2:sta 101:teen, missä jokainen alkuluku on esitetty vastaavalla sykemäärällä (tarkoittaa ykkösiä) ja alkulukujen bittijonot on erotettu tauoilla (tarkoittaa nollia).

SETI-tutkijat ottivat tämän signaalin Ensimmäinen Yhteys -elokuvassa ratkaisevana todisteena maapallon ulkopuolisesta älystä. Mitä tässä signaalissa on sellaista, joka selvästi viittaa suunnitteluun? Aina kun päättelemme, että kyseessä on suunnittelu, meidän täytyy erottaa kaksi asiaa – monimutkaisuus ja täsmennys. Monimutkaisuus varmistaa, että kyseessä oleva objekti ei ole niin yksinkertainen, että se voidaan helposti selittää sattumalla. Täsmennys varmistaa, että objektissa voidaan havaita sellainen kaavatyyppi, joka on jälki älykkyydestä.

Nähdäkseen miksi monimutkaisuus on ratkaisevan tärkeää viitattaessa suunnitteluun tarkastellaan seuraavaa bittijonoa:

110111011111

Nämä ovat ensimmäiset kaksitoista bittiä edellisestä lukuja 2, 3 ja 5 esittävästä bittijonosta. Nyt on varmaa, että yksikään SETI-tutkija, joka törmää tähän kahdentoista bitin jonoon, ei ota yhteyttä New York Times:n tiedetoimittajaan pitääkseen lehdistötilaisuuden ja ilmoittaakseen, että maapallon ulkopuolista älykkyyttä on löydetty. Otsikoissa ei lue ”Avaruusolennot osaavat kolme ensimmäistä alkulukua!”

Ongelmana on, että tämä bittijono on aivan liian lyhyt (liian vähän monimutkaisuutta) osoittaakseen, että maapallon ulkopuolinen alkuluvut hallitseva älykkyys olisi tuottanut sen. Satunnaisesti sykkivä radiolähde voisi sattumalta lähettää saman bittijonon ”110111011111.” Alkulukuja 2-101 esittävä 1126 bitin bittijono on kuitenkin aivan eri asia. Siinä jono on riittävän pitkä (siinä on riittävästi monimutkaisuutta) osoittaakseen, että maapallon ulkopuolinen älykkyys on voinut tehdä sen.

Monimutkaisuus itsessään ei kuitenkaan vielä riitä sattuman eliminointiin ja suunnittelun osoittamiseen. Jos heitän kolikkoa 1000 kertaa, olen mukana erittäin monimutkaisessa (tai toisin sanoen erittäin epätodennäköisessä) tapahtumassa. Tosiaankin tapahtumajono, johon päädyn kolikon heitolla on yksi miljardeista, miljardeista, miljardeista … (22 miljardi-sanaa lisää.) Tämä kolikonheittojono ei kuitenkaan automaattisesti johda suunnittelu-johtopäätökseen. Vaikkakin jono on monimutkainen, se ei toteuta oikeanlaista säännönmukaisuutta. Vastakohtana tähän on jono, joka esittää alkulukuja 2:sta 101:een. Tämä jono ei ole ainoastaan monimutkainen, vaan se myös ilmentää oikeanlaista säännönmukaisuutta. SETI-tutkijat, jotka löysivät Yhteys-elokuvassa tämän bittijonon, totesivat: ”Tämä ei ole sattumaa, tässä on säännönmukaisuutta.”

Mikä on oikeanlaista säännönmukaisuutta, joka viittaa suunnitteluun? Ei mikä tahansa säännönmukaisuus. Joidenkin säännönmukaisuuksien voidaan säännönmukaisesti sanoa viittaavan suunnitteluun, kun joidenkin taas ei voida. On helppo nähdä perusintuitio. Oletetaan, että jousiampuja seisoo 50 metrin päässä isosta seinästä jousipyssy ja nuoli kädessä. Sovitaan, että seinä on tarpeeksi iso, että ampuja osuu siihen joka tapauksessa. Oletetaan, että joka kerralla, kun ampuja ampuu nuolen seinään, jousiampuja maalaa nuolen ympärille seinään kohdan niin että nuoli jää nelikulmion muotoisesti härän-silmän sisään. Mitä voidaan päätellä tästä skenaariosta? Ei ainakaan mitään jousiampujan ampumiskyvyistä. Säännönmukaisuus syntyy kyllä, mutta se syntyy vasta, kun nuoli on ammuttu. Säännönmukaisuus on siten puhtaasti tilapäinen.

Sen sijaan voidaan ajatella, että jousiampuja maalaa tietyn kohdan seinässä ja vasta sitten ampuu siihen. Oletetaan, että jousiampuja ampuu sata nuolta ja joka kerta osuu täydellisesti härän-silmään. Mitä voidaan päätellä tästä skenaariosta? Tästä toisesta skenaariosta meidän on pakko päätellä, että kyseessä on maailmanluokan jousiampuja, jonka laukauksia ei voi säännönmukaisesti selittää sattumalla, vaan pikemminkin täytyy selittää jousiampujan kyvyillä ja taidoilla. Kyvyt ja taidot ovat tietysti esimerkkejä suunnittelusta.

Kuten jousiampuja asettaa ensin kohteen ja sitten ampuu siihen, tilastotieteilijät asettavat ns. hylkäysalueen ennen koetta. Jos kokeen tulokset osuvat hylkäysalueelle, tilastotieteilijä hylkää hypoteesin, jonka mukaan tulokset olisivat sattuman aiheuttamaa. Säännönmukaisuuden ei tarvitse olla annettu ennen tapahtumaa viitatakseen suunnitteluun.
Mieti seuraavaa salakirjoitustekstiä:

nfuijolt ju jt mjlf b xfbtfm

Ensisilmäyksellä tämä näyttää satunnaiselta jonolta merkkejä ja välilyöntejä – ensin ei näytä olevan mitään säännönmukaisuutta, jolla voisi hylätä sattuman ja viitata suunnitteluun.

Mutta oletetaan, että seuraavaksi joku tulee luoksesi ja kehottaa käsittelemään tätä merkkijonoa Caesar-salakirjoituksena, jolloin jokaista kirjainta siirretään aakkosissa yhden askeleen alaspäin. Merkkijonoksi saadaan sen jälkeen:

methinks it is like a weasel

Vaikka säännönmukaisuus annettiinkin nyt itse merkkijonon jälkeen, se on kuitenkin oikeanlainen säännönmukaisuus eliminoimaan sattuma ja osoittamaan suunnittelu. Päinvastoin kuin tilastotieteessä, joka pyrkii tunnistamaan säännönmukaisuudet ennen kokeen suoritusta, kryptoanalyysin täytyy löytää säännönmukaisuutensa tapahtuman jälkeen. Molemmissa tapauksissa säännönmukaisuudet ovat kuitenkin sopivia, jotta voidaan todeta suunnittelun olemassaolo.

Säännönmukaisuudet jakaantuvat kahteen tyyppiin. On niitä, jotka monimutkaisuuden läsnäollessa oikeuttavat suunnittelu-johtopäätöksen ja niitä, jotka huolimatta monimutkaisuuden läsnäolosta eivät oikeuta suunnittelu-johtopäätöstä. Ensimmäisen tyypin säännönmukaisuutta kutsutaan täsmennetyksi säännönmukaisuudeksi, toista valheelliseksi säännönmukaisuudeksi. Täsmennetyt säännönmukaisuudet ovat yleispäteviä säännönmukaisuuksia, joita voidaan oikeutetusti käyttää sattuman eliminoimisessa ja suunnittelun toteamisessa. Valheelliset säännönmukaisuudet ovat puolestaan tilapäisiä säännönmukaisuuksia, joita ei voi oikeutetusti pitää käyttää suunnittelun toteamisessa. Tämä erottelu täsmennettyihin ja valheellisiin säännönmukaisuuksiin voidaan tehdä tilastollisesti täysin tarkasti (vrt. The Design Inference).

Miksi monimutkaisuus-täsmennys-kriteeri tunnistaa suunnittelun varmasti? Vastatakseen tähän, meidän täytyy ymmärtää mitä älyllisissä toimijoissa on sellaista, joka tekee niistä yleensäkin tunnistettavia. Älyllisen toimijan tärkein luonteenpiirre on valinta. Älyllinen toimija siis valitsee kilpailevien vaihtoehtojen joukosta.

Tämä ei päde vain ihmisiin ja maapallon ulkopuolisiin älykkyyksiin, vaan myös eläimiin. Rotan, joka vaeltaa sokkelossa, täytyy tehdä useissa kohdissa päätöksiä kääntyykö oikeaan vai vasempaan. Kun SETI-tutkijat yrittävät löytää älykkyyttä radiosignaaleista, joita he tarkkailevat, he olettavat maapallon ulkopuolisen älyn valinneen minkä tahansa määrän mahdollisia säännönmukaisuuksia ja yrittävät sitten sovittaa havaittuja säännönmukaisuuksia niihin säännönmukaisuuksiin, joita he etsivät. Aina kun ihminen puhuu tarkoituksenmukaista puhetta, hän tekee valintoja lausuttavista äänikombinaatioista. Älykäs agentti pyrkii aina erotteluun – valitsemaan tiettyjä vaihtoehtoja ja hylkäämään toisia.

Kun tiedämme älykkään toimijan luonteenpiirteet, mistä huomaamme, että älykäs toimija on tehnyt valinnan? Mustetta roiskuu vahingossa paperille; joku ottaa kynän ja kirjoittaa viestin paperille. Molemmissa tapauksissa paperille tulee mustetta. Molemmissa tapauksissa valitaan yksi lähes äärettömästä mahdollisesta vaihtoehdosta. Molemmissa tapauksissa yksi vaihtoehto valitaan ja muut hylätään. Toisen katsomme johtuvan älykkyydestä ja toisen sattumasta.

Mikä on olennainen ero näiden välillä? Meidän ei tarvitse vain todeta, että eräs vaihtoehto tuli valituksi, vaan meidän pitäisi myös pystyä määrittelemään tuo vaihtoehto. Vaihtoehdon täytyy mukautua johonkin itsenäiseen säännönmukaisuuteen ja meidän täytyy itsenäisesti pystyä ilmaisemaan tuo säännönmukaisuus. Satunnainen mustetahra on täsmentämätön; musteella kirjoitettu viesti paperilla on täsmennettävissä. Wittgenstein teki Culture and Value -kirjassaan saman johtopäätöksen: ”Meillä on tapana verrata kiinalaista puhetta huonosti ilmaistuun puheeseen. Kiinan kieltä ymmärtävä kuitenkin tunnistaa kielen.”

Kun kuulee kiinalaista puhetapaa, kiinaa ymmärtävä ei ainoastaan tunnista, että kyseessä on yksi mahdollisista puhetavoista, vaan hän pystyy myös tunnistamaan puhetavan ymmärrettäväksi kiinan kieleksi. Vastakohtana tälle on joku, joka ei ymmärrä kiinaa. Hän myös huomaa, että yhtä mahdollisista puhetavoista käytettiin, mutta koska hän ei ymmärrä kiinaa, hän ei pysty sanomaan oliko puhe ymmärrettävää vai ei.

Kiinaa ymmärtämättömälle puhetapa kuulostaa siansaksalta. Siansaksa – tyhjänpäiväisten tavujen puhetapa, jota mikään luonnollinen kieli ei osaa tulkita – muodostuu aina yhdeksi mahdolliseksi puhetavaksi monien puhetapojen joukosta. Kuitenkin siansaksaa, joka ei sisällä mitään järkevää, mitä voisi ymmärtää missään kielessä, ei voi täsmentää. Tämän seurauksena siansaksaa ei koskaan pidetä älykkäänä kommunikointina, vaan Wittgensteinin kutsumana epäselvänä puheensorinana.

Kokeita tekevät psykologit, jotka tutkivat eläinten oppimista ja käyttäytymistä käyttävät samanlaista metodia. Oppiakseen jonkin tehtävän, eläimen täytyy hankkia kyky käyttää tehtävään soveltuvia käyttäymismalleja ja myös kyky hylätä tehtävään soveltumattomia käyttäytymismalleja. Lisäksi psykologille, joka haluaa varmistua siitä, että eläin on oppinut jonkin tehtävän, on seurattava eläintä erottelun tehdessään, mutta myös määriteltävä kyseessäoleva erottelu.

Selvittääkseen onko rotta onnistuneesti oppinut etenemään sokkelossa, psykologin täytyy ensin määrittää minkälainen tapahtumajono käännöksiä oikeaan ja vasempaan päästää rotan ulos sokkelosta. Epäilemättä rotta, joka satunnaisesti vaeltaa sokkelossa myös erottelee oikeaan ja vasempaan käännöksiä. Mutta satunnaisesti vaeltamalla sokkelossa rotta ei osoita merkkejä siitä, että se kykenisi erottamaan sopivan tapahtumajonon käännöksiä oikeaan ja vasempaan päästäkseen ulos sokkelosta. Tämän seurauksena rottaa tutkiva psykologi ei pysty sanomaan, että rotta on oppinut kulkemaan sokkelossa. Vain jos rotta suorittaa tietyn psykologin määräämän tapahtumasarjan käännöksiä oikealle ja vasemmalle, voi psykologi sanoa, että rotta on oppinut kulkemaan sokkelossa.

Huomaa, että monimutkaisuus on epäsuoraa tässäkin tapauksessa. Nähdäksesi tämän, mieti jälleen rottaa sokkelossa, mutta valitse nyt erittäin yksinkertainen sokkelo, jossa kaksi käännöstä oikealle johtaa rotan ulos sokkelosta. Miten rottaa tutkiva psykologi voi päätellä onko rotta oppinut pääsemään ulos sokkelosta? Rotan asettaminen sokkeloon ei riitä. Koska sokkelo on niin yksinkertainen, rotta voi aivan vahingossa kääntyä kaksi kertaa oikeaan ja päästä ulos sokkelosta. Psykologi olisi silloin epävarma siitä, onko rotta todella oppinut löytämään tien ulos sokkelosta vai oliko rotta vain onnekas.

Vastakohtana tälle on monimutkainen sokkelo, jossa rotan täytyy tehdä täsmälleen oikeat käännökset oikeaan ja vasempaan päästäkseen ulos. Oletetaan, että rotan täytyy ottaa sata oikeaa käännöstä oikealle tai vasemmalle ja yksikin väärä käännös estää rottaa pääsemästä ulos sokkelosta. Psykologi, joka näkee rotan tekevän virheettömän käännössarjan ja pääsee ulos sokkelosta, voi olla vakuuttunut, että rotta on todella oppinut miten sokkelosta pääsee ulos ja että se ei ollut pelkästään onnea.

Tämä yleinen tarkasteluesimerkki havaita älyllistä suunnittelua on vain heikosti naamioitu muoto monimutkaisuus-täsmennys- kriteeristä. Yleisesti ottaen suunnittelun tunnistaaksemme meidän täytyy tarkkailla tiettyä valintaa kilpailevien mahdollisuuksien joukossa, huomata mitä vaihtoehtoja ei valittu ja sitten pystyä täsmentämään vaihtoehto, joka valittiin. Lisäksi hylättyjen kilpailevien vaihtoehtojen täytyy olla todellisia mahdollisuuksia ja riittävän runsaslukuisia (siis monimutkaisia), jotta valittua vaihtoehtoa ei voisi määrittää sattuman aiheuttamaksi.

Kaikki elementit tässä yleisessä tarkasteluesimerkissä suunnittelun tunnistamiseksi (siis valinta, hylkäys ja täsmennys) löytävät vastakappaleensa monimutkaisuus-täsmennys -kriteeristä. Tämä kriteeri tekee viralliseksi sen mitä me olemme juuri tehneet tunnistaaksemme älyllisen agentin. Monimutkaisuus-täsmennys -kriteeri selvittää mitä meidän täytyy etsiä, kun olemme tunnistamassa suunnittelua.

Ehkä vaikuttavin todiste suunnittelusta tulee biokemian puolelta. Cell-lehden numerossa 8.2.1998 Kansallisen tieteen akatemian presidentti Bruce Alberts sanoi ”Koko solun voidaan ajatella olevan tehdas, joka sisältää yksityiskohtaisen verkosto toisiinsa kiinnitettyjä liukuhihnoja, joista jokainen rakentuu suurista proteiinikoneista…. Miksi viittaamme suuriin proteiiniliukuhihnoihin, jotka toimivat solun toimintakoneistoina? Siksi, koska niinkuin ihmisten tekemät koneet toimivat tehokkaasti makroskooppisessa maailmassa, nämä proteiiniliukuhihnat sisältävät pitkälle säädettyjä liikkuvia osia.”

Tästä huolimatta Alberts asettuu biologien enemmistön taakse, kun kyseessä on solun monimutkaisuus, jonka he sanovat olevan vain näennäistä. Lehighin yliopiston biokemisti Michael Behe on eri mieltä. Darwin’s black box-kirjassa (1996) Behe esittelee tehokkaan argumentin solun suunnittelun puolesta. Keskeistä siinä on hänen määrittelemä redusoitumaton monimutkaisuus. Systeemi on redusoitumattoman monimutkainen, jos se koostuu useasta toisiinsaliittyvistä osista, niin että yhdenkin osan poistaminen tuhoaa koko systeemin toiminnan. Esimerkkinä redusoitumattomasta monimutkaisuudesta Behe esittää hiirenloukun. Hiirenloukku koostuu alustasta, vasarasta, jousesta, syötistä ja vasaran pidikkeestä. Jos näistä viidestä poistaa yhdenkin komponentin, on mahdotonta rakentaa toimivaa hiirenloukkua.

Redusoitumatonta monimutkaisuutta on syytä verrata kumuloituvaan monimutkaisuuteen. Systeemi on kumulatiivisesta monimutkaisuudesta, jos systeemin komponentit voidaan järjestää peräkkäin siten, että komponenttien peräkkäinen poistaminen ei koskaan johda koko toiminnon menettämiseen. Esimerkki kumulatiivisesta monimutkaisuudesta on kaupunki. On mahdollista järjestyksessä poistaa kaupungista ihmisiä ja palveluita kunnes se on vain pieni kylä – tämä kaikki ilman, että yhteisöllisyyden tuntua, kaupungin ”toimintoa” menetetään.

Tästä kumulatiivisen monimutkaisuuden määritelmästä nähden on selvää, että darwinilainen mekanismi luonnonvalinnasta ja satunnaisesta mutaatiosta voidaan selittää kumulatiivisena monimutkaisuutena. Darwinin selitys siitä, kuinka organismit muuttuvat asteittaisesti monimutkaisimmiksi kun suotuisia muutoksia kerääntyy, on kääntöpuoli esimerkkimme kaupungista, josta ihmisiä ja palveluita poistetaan. Molemmissa tapauksissa yksinkertaisemmat ja monimutkaisemmat versiot toimivat vain vähemmän tai enemmän tehokkaammin.

Mutta voidaanko Darwinistinen mekanismi selittää redusoitumattomana monimutkaisuutena? Varmasti, jos valinta toimii tähdäten tiettyyn tavoitteeseen, se voi tuottaa redusoitumatonta monimutkaisuutta. Otetaan esimerkiksi Behen hiirenloukku. Hiirenloukun rakentamiseen voidaan määrittää tavoitehakuinen valintaprosessi, joka valitsee järjestyksessä alustan, vasaran, jousen, syötin ja vasaran pidikkeen ja lopuksi laittaa nämä komponentit yhteen niin, että niistä muodostuu toimiva hiirenloukku. Jos on annettuna esimääritelty tavoite, valinnalla ei ole vaikeuksia tuottaa redusoitumattoman monimutkaisia systeemejä.

Mutta biologiassa toimiva valinta on Darwinistinen luonnonvalinta. Ja määritelmän mukaan tämä valinta toimii ilman tavoitteita, suunnitelmaa ja tarkoitusta ja on kokonaan suuntaamatonta. Darwinin valintamekanismin suuri vetovoima oli, että se eliminoisi teleologian biologiasta. Suuntaamattoman prosessin valinnan tekemisessä Darwin vähensi biologisesta systeemistä rajusti monimutkaisuutta. Tästä eteenpäin biologiset systeemit voisivat ilmentää vain kumulatiivista monimutkaisuutta, ei redusoitumatonta monimutkaisuutta.

Behe kirjoittaa kirjassaan Darwin’s black box: ”Redusoitumattoman monimutkaista systeemiä ei voi rakentaa… pienillä peräkkäisillä muutoksilla, koska jokainen parantava muutos redusoitumattoman monimutkaiseen systeemiin, josta puuttuu edelleen osa, ei määritelmänsä mukaan toimi. … koska luonnonvalinta voi ainoastaan valita systeemejä, jotka jo toimivat, niin jos biologinen systeemi ei voi syntyä asteittain, sen täytyisi syntyä valmiina yksikkönä kertaheitolla.”

Redusoitumattoman monimutkainen systeemi on toimintakykyinen vain, jos sen kaikki komponentit ovat paikallaan samanaikaisesti. Tästä seuraa, että jos luonnonvalinta olisi tekemässä redusoitumattoman monimutkaista systeemiä, sen täytyisi tehdä se heti kokonaan tai jättää tekemättä. Tämä ei olisi ongelma, jos systeemit olisivat yksinkertaisia. Mutta ne eivät ole. Behen mainitsemat redusoitumattoman monimutkaiset biokemialliset systeemit ovat proteiinikoneita, jotka koostuvat lukuisista erilaisista toiminnan kannalta korvaamattomista proteiineista; yhdessä nämä ovat kaukana siitä mihin luonnonvalinta kykenee yhdessä sukupolvessa.

Yksi tällainen Behen mainitsema biokemiallinen systeemi on bakteeriflagella. Flagella on ruoskamainen rotaatiomoottori, joka mahdollistaa bakteerin suunnistamisen ympäristössään. Flagellassa on happovoimalla toimiva rotaatiomoottori, staattori, O-rengas, holkki ja akseli. Tämän molekyylimoottorin monimutkainen koneisto koostuu noin 50:stä proteiinista. Näistä yhdenkin puuttuminen johtaa moottorin toiminnan täydelliseen menettämiseen.

Tällaisten biokemiallisten systeemien redusoitumatonta monimutkaisuutta ei voi selittää darwinilaisella mekanismilla eikä millään naturalistisella evoluutiomekanismilla, joita on tähän päivään mennessä esitetty. Lisäksi koska redusoitumaton monimutkaisuus ilmenee biokemiallisella tasolla, ei ole mitään perustavanlaatuisempi tasoista biologista analyysiä, johon voitaisiin viitata redusoitumattoman monimutkaisuuden kohdalla ja toivoa darwinilaisen mekanismin valinnan ja mutaation onnistumista siinä. Allaoleva biokemia on tavallista kemiaa ja fysiikkaa, joista kummankaan avulla ei voi selittää biologista informaatiota. Myös se, onko biokemiallinen systeemi redusoitumattoman monimutkainen, on täysin empiirinen kysymys: Voimme rikkoa yksitellen jokaisen proteiinin, joista biokemiallinen systeemi koostuu nähdäksemme menetetäänkö systeemin toiminto. Jos niin tapahtuu, kyseessä on redusoitumattoman monimutkainen systeemi. Tällaiset kokeet ovat rutiinia biologiassa.

Yhteys Behen redusoitumattoman monimutkaisuuden ja minun monimutkaisuus-täsmennys-kriteerin välillä on helposti nähtävissä. Behen mainitsemat redusoitumattoman monimutkaiset systeemit vaativat lukuisia toisiinsa sopivia komponentteja, joista jokainen on tarpeellinen toiminnon takia. Tämä tarkoittaa, että ne ovat monimutkaisia monimutkaisuus-täsmennys-kriteerin vaatimalla tavalla.

Täsmennys biologiassa viittaa aina jollain tavalla organismin toimintaan. Organismi on toiminnallinen systeemi, joka koostuu monista toiminnallisista alasysteemeistä. Organismien toimintaa voidaan määritellä monella eri tavalla. Arno Wouters tekee niin kokonaisten organismien elinkelposuuden avulla, Michael Behe biokemiallisten systeemien minimitoiminnan avulla. Jopa Richard Dawkins myöntää, että elämä on määritelty toiminnallisesti, hänelle geenien lisääntymisen avulla. Dawkins kijoittaa kirjassaan The Blind Watchmaker ”Monimutkaisilla asioilla on tietty olemus, määriteltävissä etukäteen, joka on erittäin epätodennäköistä ollakseen sattuman aiheuttamaa. Elävien asioiden tapauksessa, ennaltamäärättävä olemus on… kyky levittää geenejä lisääntymisen yhteydessä.”

On siis olemassa luotettava kriteeri suunnittelun tunnistamiseen asioiden havaittavista ominaisuuksista. Tämä kriteeri kuuluu todennäköisyys- ja monimutkaiden teorian alueeseen, ei metafysiikkaan tai teologiaan. Vaikka sitä ei voi esittää loogisella esityksellä, se voidaan esittää tilastollisesti hyvin vaikuttavasti. Tämä kriteeri on olennainen biologiassa. Kun sitä sovelletaan monimutkaisiin paljon informaatiota sisältäviin biologian rakenteisiin, se tunnistaa suunnittelun. Erityisesti voimme sanoa, että monimutkaisuus-täsmennys- kriteeri osoittaa tieteellisesti Michael Behen redusoitumattoman monimutkaiset biokemialliset systeemit olevan suunniteltuja.

Mitä voimme ajatella näistä tuloksista? Monet tiedemiehet eivät ole vakuuttuneita. Vaikka meillä on luotettava kriteeri suunnittelun havaitsemiseen ja vaikka tuo kriteeri kertoo meille, että biologiset systeemit on suunniteltuja, näyttää siltä, että biologisten systeemien toteaminen suunnitelluiksi on kuin kohauttaisi olkapäitä ja sanoisi, että Jumala teki sen. Pelkona on, että suunnittelun myöntäminen mahdollisena selityksenä tukahduttaisi tieteellisen tutkimuksen, niin että tiedemiehet lopettaisivat vaikeiden ongelmien tutkimisen, koska heillä olisi riittävä selitys jo olemassa.

Mutta suunnittelu ei pysäytä tiedettä. Suunnittelu voi tosiaankin edistää tutkimuksia, jotka perinteiset evoluutiolähestymistavat ovat pysäyttäneet. Ajattele termiä ”roska-DNA”. Tämä termi sisältää ajatuksen siitä, että jos organismin genomi on muotoutunut suuntaamattoman evoluutioprosessin kautta, vain osa genomista on tarpeellinen organismille. Evoluution näkökulmasta odotamme, että löytyy paljon turhaa DNA:ta. Jos toisaalta organismit ovat suunniteltuja, odotamme paljon DNA:ta, jolla on jokin tehtävä. Ja tosiaankin viimeisimmät löydöt viittaavat siihen, että DNA:n tulkitseminen roskaksi vain peittää nykyisen tietämättömyytemme sen tehtävästä. Esimerkiksi Journal of Theoretical Biology-lehden tuoreessa numerossa John Bodnar kuvailee miten ”Turha DNA eukaryoottisissa genomeissa sisältää kielen, jonka avulla on koodattu organismin kasvu ja kehitys.” Suunnittelu rohkaisee tiedemiehiä etsimään toimintoa silloin, kun evoluutio ei kannusta siihen.

Tai mieti surkaustuneita elimiä, joille on myöhemmin löydetty merkitys. Evoluutiobiologisissa teksteissä ihmisen häntäluu leimataan usein ”surkastuneeksi elimeksi”, joka viittaa selkärankaisiin hännllisiin esi-isiin. Ja jos katsoo Gray’s Anatomy-lehden tuoretta numeroa, voi huomata häntäluun olevan elintärkeä lantiolihasten kiinnityskohta. Sanonta ”surkastunut elin” usein vain peittää tietämättömyytemme elimen tarkoituksesta. Ihmisen umpilisäkkeen, jonka aikaisemmin ajateltiin olevan surkastunut, tiedetään nyt olevan immuunijärjestelmän toimiva komponentti.

Suunnittelun hyväksyminen tieteeseen voi ainoastaan rikastuttaa tieteellistä tutkimusta. Kaikki koetellut ja todelliset tieteen työkalut pysyvät entisellään. Mutta suunnittelu antaa uuden työkalun tiedemiesten selitysvarastoon. Lisäksi suunnittelu nostaa esiin monia uusia tutkittavia kysymyksiä. Kun tiedämme, että joku kohde on suunniteltu, haluamme tietää miten se on tehty, miten optimaalista suunnittelu on ja mikä on sen tarkoitus. Huomaa, että voimme havaita suunnittelun tietämättä miksi kohde on suunniteltu. Smithsonian -instituutissa on huone, joka on täynnä objekteja, jotka ovat selvästi suunniteltuja, mutta joiden tarkempaa tarkoitusta antropologit eivät ymmärrä.

Suunnittelu myös viittaa rajoitteisiin. Suunniteltu objekti toimii tiettyjen rajoitteiden sisällä. Jos rajoitteita rikotaan, objekti toimii huonosti tai menee rikki. Lisäksi voimme löytää nämä rajoitteet empiirisesti tutkimalla mikä toimii ja mikä ei. Tällä yksinkertaisella oivalluksella on valtava vaikutus ei ainoastaan tieteeseen, mutta myös etiikkaan. Jos ihmiset ovat todella suunniteltuja, voimme odottaa psykososiaalisia rajoitteita olevan sisäänrakennettuja meihin. Jos näitä rajoitteita rikotaan, joudumme kärsimään yhteiskuntamme kanssa. On paljon todisteita siitä, että monet yhteiskunnan esilläpitämät asenteet ja käyttäytymismallit heikentävät ihmisen hyvinvointia. Suunnittelu piristää varmasti eettistä virtaa Aristoteleksestä Aquinasiin, mikä tunnetaan paremmin luonnon lakina.

Päästämällä suunnittelun tieteeseen, teemme paljon enemmän kuin vain kritisoimme tieteellistä reduktionismia. Tieteellinen reduktionismi tarkoittaa, että kaikki on redusoitavissa tieteellisiin kategorioihin. Tieteellinen reduktionismi on itsekumoutuvaa ja se voidaan nähdä helposti. Maailmankaikkeuden olemassaolo ja lait, maailmankaikkeuteen kätkeytyvä älykkyys ja matematiikan mieletön tehokkuus maailmankaikkeuden ymmärtämisessä ovat vain muutamia kysymyksistä, joita tiede nostaa esille, mutta joihin tiede ei pysty vastaamaan.

Tieteellisen reduktionismin kritisoiminen ei siis kuitenkaan riitä.Reduktionismin kritisoiminen ei muuta tiedettä. Ja tiede on se, jonka täytyy muuttua. Suunnittelun välttämisellä tiede on liian kauan toiminut riittämättömällä keinovalikoimalla. Tämä on johtanut rajoittuneeseen kuvaan todellisuudesta, tieteen vääristyneeseen käsitykseen maailmankaikkeudesta ja myös ihmisistä.

Martin Heidegger huomasi lehdessä Being and Time, että ”tieteen kehityksen taso voidaan määrätä sen kyvykkyydellä, kun sen perusajatukset ovat kriisissä.” Perusajatukset, joilla tiede on toiminut viimeiset vuosisadat, eivät ole enää riittäviä, eivät varmasti informaatioaikakautena, eivätkä varmasti aikakautena, jolloin suunnittelu on empiirisesti havaittavissa. Tieteen perusajatukset joutuvat kriisiin. Ulospääsy tästä kriisistä on laajentaa tiede kattamaan myös suunnittelu. Suunnittelun päästäminen tieteeseen on tieteen vapauttamista rajoituksista, joita ei voida enää perustella.

Kirjoittaja William A. Dembski on matemaatikko ja filosofi. Hän on kirjoittanut mm. The Design Inference -kirjan (Cambridge University Press).