Tämä teksti perustuu William A. Dembskin kirjan Design Revolution lukuun, joka löytyy kirjan sivuilta 275-279. Lukijoille tiedoksi myös Dembskin puhe mekanismi-aihetta sivuten: ”Does evolution even have a mechanism?”

Koska ID ei ole mekanistinen teoria elämän synnystä ja kehityksestä, miten se voi olla tieteellinen? ID:n pääväite on, että biologinen kompleksisuus ei synny pelkästään materiaalisella mekanismilla, vaan vaatii (kriittisissä kohdin) älykkyyttä, joka ei palaudu kausaalisesti materiaan, ja joka on siis erottamaton (muttei ainoa) osa luontoa. Mistä tämä tiedetään? Ellei luonnossa ole täsmennetyn monimutkaisia rakenteita, ei tiedetä ehkä mistään. Mutta jos on, on materialistien tehtävä osoittaa, että materialistinen mekanismi kykenee suoriutumaan tehtävästään. Todistukseksi ei kelpaa esim. bakteeriflagellan osalta, että muissa tehtävissä olevia osia on valinta varmaan jotenkin koonnut yhteen uudeksi rakenteeksi, jolloin myös funktio olisi vaihtunut. Järkevää sinänsä – kunhan joku selvittäisi yksityiskohdat. Ainoat esimerkit onnistuneesta kahtaistoiminnon muuntumisesta ovat kuitenkin tekniikan alalta. Ihmisinsinöörin ei tarvitsekaan rajoittua olemassaoleviin rakenteisiin ja funktioihin, vaan hän osaa postuloida tulevia rakenteita vanhojen pohjalta, mihin sokea valinta ei pysty. Valinta voi korkeintaan sopeuttaa rakenteen uuteen funktioon, kuten siemensyöjän nokan hyönteissyöntiin (jos muut valintatekijät suosivat muutosta ja muut linnun rakenne-ja funktio-ominaisuudet sellaisen adaptaation sallivat, suom.huom).

Flagellassa on kuitenkin 40 proteiinia ja jokaisen edellisestä funktiosta uudeksi yhteistoiminnoksi muuntumisen olisi selvitettävä – askel askeleelta – ja koko ajan valintaetu säilyttäen. Tämä edellyttäisi myös toiminnolta evoluutiota (Behen hiirenloukulta toimivia välimuotoja). Kenneth Miller on pyrkinyt rakentelemaan näitä välimuotohiirenloukkuja, mutta jo nopeasti silmäilemällä havaitsee hänen esittämien välimuotojen syntyvän vain älykkään suunnittelijan (tässä tapauksessa erään herra Millerin) toimesta. Nämä rakenteethan piti rakentaa darwinilaisella mekanismilla: tulevaisuuden suhteen sokeilla mutaatioilla ja tulevaisuuden suhteen sokealla luonnonvalinnalla. Millerin yritykset kertovat siitä, mikä jo tiedettiin: älyn avulla Behen hiirenloukku kyetään rakentamaan.

Biologisessa faasiavaruudessa voidaan monien darwinistien mukaan liikkua minkä tahansa kahden pisteen välillä, kunhan käytetään pieniä askelia. Mutta miten taataan joka ”vauva-askeleelle” suurempi fittness (valintaetu lisääntymisessä)? Vaaditaan siis eteenpäin vievien ”vauva-askelten” ketju. Dawkinsin ”Climbing Mount Improbable” kuvaa vuorelle nousun vaatimaa matkaa pieniin askeliin jaettuina, joilla matkasta selvitään. Dawkinsin biokompleksisuuden vuoressa on siis ylös asti johtava serpentiinipolku, joka on noustavissa ”tipuaskelin”, tai ainakin ilman helikopteria.

Mutta mistä Dawkins väittää tuntevansa luonnon vuorten konfiguraation? Entä jos ne kaikki ovat äkkijyrkkiä? Ehkä pystysuorat seinämät ja overhangit (neg. kallistuskulma) ovatkin osa luontoa, eivätkä vain tiedon puutetta luonnosta? Kuvainnollisesti voidaan sanoa, että vuoresta tarvitaan ainakin ”kunnon valokuvat”: pienten askelten politiikan toimivuus on demonstroitava. Ei riitä, että flagellan ja TTSS:n geenit ovat osin yhteiset, ko-optio on osoitettava. Kahden kompleksin rakenteen komponentit voi aina järjestää jonkin logiikan mukaan, ja väittää niitä jotenkin homologisiksi. Etiologiasta ei kuitenkaan kannata puhua mitään, ennenkuin jokainen välimuoto on määritelty, jokaisen askeleen satunnaisen syntymisen todennäköisyys on arvioitu ja todettu riittävän suureksi ja vielä ennenkuin jokaisen askeleen valintaetu olemassaolevalle organismille (ei tulevaisuuden organismille) on perusteltu. No Free Lunch-kirjassaan Dembski laskee todennäköisyyden tällaiselle bakteeriflagellan tapauksessa – saaden tulokseksi äärimmäisen pienen todennäköisyyden, mikä biologiassa tarkoittaa rationaalisen ajattelun mukaan mahdottomuutta.