Phillip E. Johnson
”The Unraveling of Scientific Materialism” by Philip E. Johnson
Copyright (c) 1997 First Things 77 (November 1997): 22-25.

Taaksepäin tähyävässä esseessään Carl Saganista New York Review of Books -julkaisussa 9. Tammikuuta 1997 Harvardin yliopiston genetiikan professori Richard Lewontin kertoo, kuinka hän tapasi Saganin ensimmäistä kertaa julkisessa väittelyssä Arkansasissa vuonna 1964. Vanhemmat kollegat olivat houkutelleet kaksi nuorta tiedemiestä osallistumaan Little Rockissa järjestettyyn väittelyyn aiheesta: ”RATKAISTU – evoluutioteoria on yhtä varmasti todistettu tosiasia kuin se, että maapallo kiertää aurinkoa.” Heidän päävastaväittäjänsä oli fundamentalistisen collegen biologian professori, jolla oli tohtorin arvo zoologiassa Texasin yliopistosta. Lewontin ei kerro väittelyn yksityiskodista paitsi toteamalla, että ”huolimatta meidän ehdottoman kiistämättömistä argumenteistamme yleisö äänesti käsittämättömällä tavalla meitä vastaan.”

Lewontin ja Sagan laittoivat äänestystuloksen tietysti yleisön kreationististen ennakkoluulojen piikkiin. Kysymys-logan oli kuitenkin laadittu niin, että vaikka tuomaristo olisi koostunut Ivy Leaguen filosofian professoreista, puoltava osapuoli olisi hävinnyt joka tapauksessa. Miten evoluutioteoria pystyttäisiin ”todistamaan” samalla tavalla kuin ”se tosiasia, että maapallo kiertää auringon ympäri”? Jälkimmäinen on nykyhetken havaittava realiteetti, kun taas ensin mainittu asia käsittelee ensisijaisesti kaukana menneisyydessä tapahtuneita toistamattomia tapahtumia. Vertailu olisi tullut oikeammin tehdä evoluutioteorian ja vallalla olevan aurinkokunnan synty -teorian välillä.

Jos ”evoluutiolla” olisi tarkoitettu vain nykyisin havaittavia ilmiöitä, kuten kotieläinten jalostamista tai peipposten nokkien variaatiota, Lewontinilla ja Saganilla tuskin olisi ollut ongelmia väittelyn voittamisessa edes fundamentalistisen tuomariston edessä. Suoraan havaintoon perustuva väite ”me jalostamme monia erilaisia koiralajeja”, on paljon helpompi osoittaa todeksi kuin väite, jonka mukaan maapallo kiertää aurinkoa, mikä puolestaan vaatii jo monimutkaisempaa päättelyä. Ei edes kaikkein tiukin raamatullinen literalisti kiellä koirien jalostumista, peipposten nokkien variaatiota tai muita vastaavia ilmiöitä. Epäilyjä herättävät kiistanalaisemmat väitteet laaja-alaisesta evoluutiosta.

Tiedemiehillä voi olla hyvä syy uskoa, että elävät organismit kehittyivät luonnollisesti elottomista kemikaaleista tai että monimutkaiset elimet kehittyivät luonnonvalinnan avulla mikromutaatioiden kumuloitumisen seurauksena, mutta syy ei ole sama kuin todiste. Olen tavannut ihmisiä, jotka olivat aiemmin taipuvaisia uskomaan, mitä ikinä ”tiede sanoo” ja jotka ovat tulleet skeptisemmäksi huomatessaan, että tiedemiehet itse asiassa näyttävät uskovan, että variaatio peipposten nokissa tai koivumittaripopulaatioissa tai pelkkä fossiilien olemassaolo todistaa kaikki ”evoluution” suuret väitteet. Ikään kuin tiedemiehet, jotka ovat niin luottavaisia vastauksiinsa, eivät olisikaan ymmärtäneet itse kysymystä.

Carl Sagan kuvaili viimeisessä kirjassaan evoluutioteoriaa opiksi, jonka mukaan ”ihmiset (ja kaikki muut lajit) ovat kehittyneet luonnollisten prosessien kautta vanhemmista muodoista ilman, että jumalallista väliintuloa olisi tarvittu missään vaiheessa.” Juuri tämä väitetty jumalallisen väliintulon tarpeettomuus missään historian vaiheessa – ortodoksisen teorian ankara materialismi – selittää, miksi niin monet ihmiset, joista vain osa on raamatullisia fundamentalisteja, uskoo, että darwinistinen evoluutio (yli mikrotason) on pohjimmiltaan materialistinen filosofia tieteelliseksi faktaksi puettuna.

Sagan itse oli huolestunut siitä, että mielipidemittaukset osoittivat vain kymmenesosan amerikkalaisista uskovan puhtaasti materialistiseen evoluutioprosessiin ja kuten Lewontinin anekdootti ilmaisee, joillakin epäilijöillä on yliopistotutkintoja aiheenmukaisilta tieteenaloilta. Näin laajalti levinneen erimielisyyden syynä täytyy olla jokin muu kuin tietämättömyys tosiasioista.

Lewontin itse asiassa erosi Saganista selittäessään sitä, miksi evoluutioteoria näyttää tiedemiesten enemmistöstä niin selvältä ja suuresta yleisöstä niin epäilyttävältä. Sagan piti epäuskon sitkeyden syynä tietämättömyyttä ja helppoheikkisyyttä ja tarjosi lääkkeeksi populaaritason kirjoja, artikkeleita aikakauslehdissä ja televisio-ohjelmia, joissa edistettiin tieteen valtavirran hyveitä sen ääriryhmävastustajia nujertaen. Lewontin, joka on marxilainen ja filosofisilta taidoiltaan monta kerrosta Sagania ylempänä, päätyi tulokseen, jonka mukaan kysymys on ennen kaikkea älyllisestä perussitoutumisesta, eikä niinkään tosiasiallisesta tiedosta.

Lewontinin mukaan tieteellistä näkemystä alkuperästämme vastustetaan, ei niinkään sen tähden, että tosiasioita ei tiedettäisi, vaan sen tähden, että ihmiset eivät ole oppineet ajattelemaan asiaa oikeasta lähtökohdasta käsin. ”Ensisijainen ongelma ei ole tarjota yleisölle tietoa siitä, kuinka kaukana on lähin tähti ja mistä geenimme koostuvat…ongelma on pikemminkin siinä, miten saada ihmiset hylkäämään epärationaaliset ja taikauskoiset maailmankuvansa, demonit, joita elävät vain heidän mielessään ja saada heidät hyväksymään sosiaalinen ja intellektuaali koneisto, tiede, ainoana totuuden paljastajana. Se, mitä yleisön tulee tietää, piti se siitä tai ei, on, ”että olemme olemassa materiaalisina olentoina materiaalisessa maailmassa, jonka kaikki ilmiöt ovat seurausta materiaalisten kokonaisuuksien materiaalisista suhteista.” Toisin sanoen yleisön tulee hyväksyä materialismi, mikä tarkoittaa, että heidän täytyy heittää Jumala (jota Lewontin kutsuu ”Super Extraterrestialiksi) historian roskakoriin, jonne sellaiset myytit kuuluvat.

Vaikka Lewontin haluaa yleisön hyväksyvän tieteen ainoana totuuden lähteenä, hän myöntää, että valtavirtatiede ei ole itsekään täysin vapaa siitä huuhaasta, jota Sagan niin usein löysi ääritieteistä. Esimerkkeinä hän lainaa kolmea vaikutusvaltaista tiedemiestä, jotka kirjoittaneet erityisen menestyksekkäästi suurelle yleisölle: E. O. Wilsonia, Richard Dawkinsia ja Lewis Thomasia, joista jokainen on laittanut markkinoille lähettämiensä kertomusten ytimeen vahvistamattomia ja epätodenmukaisia väitteitä. Wilsonin teokset Sociobiology ja On Human Nature keikkuu sen vahvistamattoman oletuksen varassa, että kaikki altruismista ksenofobiaan johtuu geenien ”determinaatiosta”.

Dawkinsin kansantajuiseksi tarkoitetut esitykset darwinismista eivät kerro mitään evoluutiosta vaan selektiivisessä etulyöntiasemassa olevien geenien armottomasta ylemmyysasemasta, samalla kun tekninen kehitys kokeellisessa ja teoreettisessa evoluutiogenetiikassa on viimeisten viidenkymmenen vuoden aikana siirtynyt ei-selektiivisten voimien merkityksen korostamiseen. Thomas taas on eri esseissään propagandoinut modernin lääketieteen menestystä samalla kun kiistämättömät tilastolliset tutkimukset osoittavat, että Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa tartuntataudit lakkasivat olemasta pääkuolinsyy jo 1900 -luvun ensivuosikymmeninä.

Lewontin valittaa, että edes tiedemiehet eivät osaa päätellä tieteellisten väitteiden luotettavuutta, mikäli nämä osuvat heidän erikoisalueensa ulkopuolelle ja joutuvat uskossa turvautumaan tunnustettujen auktoriteettien sanaan. ”Ketä minun tulisi uskoa kvanttifysiikan kysymyksissä, jos ei Steven Weinbergia tai aurinkokuntaa koskevissa kysymyksissä, jos ei Carl Sagania? Minua huolettaa se, että he saattavat uskoa sitä, mitä Dawkins ja Wilson kertoo heille evoluutiosta.”

Yksi elossa oleva huomattava popularisoija, jota Lewontin ei murskaa, on hänen kollegansa Harvardin yliopistosta ja poliittinen liittolaisensa Stephen Jay Gould. Vaikkapa vain kuvan täydennykseksi voidaan huomata, että Dawkinsin ihailijat halveksivat Gouldia yhtä paljon kuin Lewontin Dawkinsia tai Wilsonia. Brittiläisten uusdarwinistien johtaja John Maynard Smith totesi vuonna 1994 kirjoittamassaan esseessän: ”Ne evoluutiobiologit, joiden kanssa olen keskustellut hänen (Gouldin) työstä ovat taipuvaisia pitämään häntä miehenä, jonka ideat ovat niin sekavia, että niitä tuskin kannattaa edes ottaa vakavasti, mutta jota ei kuitenkaan tulisi julkisesti kritisoida, koska hän ainakin on meidän puolellamme kreationisteja vastaan. Tämä ei huolettaisi, ellei hän antaisi ei-biologeille pitkälti väärää kuvaa evoluutioteorian tilasta.”

Lewontin pelkää, että ei-biologit eivät huomaa Dawkinsin leikkivän pseudotieteellä; Maynard Smith pelkää täysin samaa Gouldista. Jos huomattava asiantuntija sanoo, että Gouldin versio evoluutiosta on liian sekava vakavasti otettavaksi ja toiset yhtä huomattavat asiantuntijat sanovat, että Dawkinsin versio evoluutiosta perustuu vahvistamattomille väitteille, suurta yleisöä tuskin voidaan haukkua siitä, että se epäilee laaja-alaisen evoluutioteorian perustuvan johonkin vähemmän vaikuttavaan kuin kivenkoviin kiertämättömiin tosiasioihin. Lewontin vahvistaa tämän epäilyksen selittämällä, miksi ”me” (ihmiset, jotka lukevat New York Review:ta) hylkäävät niiden näkemyksen, jotka näkevät luojan kädenjäljen materiaalisessa maailmassa:

Me olemme tieteen puolella huolimatta joidenkin sen rakenteiden ilmeisestä absurdiudesta, huolimatta sen epäonnistumisesta monien terveyteen ja elämään liittyvien lupausten lunastamisessa, huolimatta siitä, että tiedeyhteisö vaalii vahvistamattomia ”näin se on -tarinoita”, koska me olemme etukäteen sitoutuneet materialismiin. Ei niin, että tieteen metodit ja instituutiot pakottaisivat meidät jollakin tavalla hyväksymään materialistisen selityksen fenomenaalisesta maailmasta, vaan päinvastoin meitä ohjaa etukäteinen sitoutuminen materiaalisin syihin, jotta voimme luoda tutkimuskoneiston ja käsitejärjestelmän, joilla voimme tuottaa materialistisia selityksiä, olivatpa ne sitten kuinka epäintuitiivista tai mystisoivaa tahansa ulkopuoliselle. Materialismi on lisäksi absoluuttista, sillä emme voi päästää jumalallista jalkaa oven väliin. Merkittävä Kant -tutkija Lewis Beck tapasi sanoa, että jokainen joko pystyy uskomaan Jumalaan, pystyy uskomaan mihin tahansa. Kaikkivaltiaaseen Jumalaan vetoaminen mahdollistaa sen, että luonnon lait voidaan pysäyttää ja ihmeitä voisi tapahtua.

Tämä kappale on kaikkein oivalluksellisin tieteelliseltä raskassarjalaiselta koskaan lukemani lausunto siitä, mistä luominen/evoluutio kiistassa on kyse. Se selittää osuvasti, kuinka evoluutioteoria näyttää niin varmalta tieteellisestä sisäpiiristä ja niin hauraalta ulkopuolisen mielestä. Tieteelliselle materialistille materialismi tulee ensin ja sitten vasta tiede. Voisimme kutsua heitä kuvaavammin ”tiedettä harjoittaviksi materialisteiksi”. Jos materialismi on totta, myös materialistisen evoluutioteorian täytyy olla totta yksinkertaisen loogisen deduktion mukaan, todisteista huolimatta. Tämä teorian on väistämättä ainakin pääpiirteissään samaa kuin uusdarwinismi siinä mielessä, että siihen täytyy sisältyä yhdistelmä sattumia ja lainkaltaisia prosesseja, jotka voivat tuottaa monimutkaisia organismeja, jotka (Dawkinsin sanoin) ”antavat ymmärtää olevansa suunniteltuja kyseiseen tarkoitukseen”.

Etukäteissitoutuminen selittää sen, miksi evolutionistitiedemiehet eivät huolestu, vaikka he havaitsevat, että fossiiliaineisto ei tarjoa esimerkkejä asteittaisesta makroevolutionistisesta transformaatiosta huolimatta paleontologien vuosikymmenien yrityksistä löytää vahvistusta uusdarwinistisille ennakko-oletuksille. Tästä syystä biokemistit kuten Stanley Miller jatkavat luottavaisesti, vaikka geokemistit kertovat, että varhaismaapallolla ei ollut hapetonta ilmakehää, mikä olisi tarvittu niiden kemikaalien tuottamiseen, joita teoria elämän synnystä alkumereltä edellyttää. He päättelevät, että jossakin täytyi olla sopiva lähde (komeetat), jotka pystyivät antamaan tarvittavat molekyylit, koska muutoin elämä ei olisi kehittynyt. Kun todisteet osoittivat, että ajanjakso, joka elämän kehitykselle varhaismaapallolla oli käytössä, oli huomattavasti lyhyempi kuin aiemmin luoduissa kemiallisen evoluution skenaarioissa, Carl Sagan totesi tyynesti, että elämän kemiallisen evoluution on täytynyt olla oletettua helpompi, koska se saattoi varhaismaapallolla tapahtua niin nopeasti.

Tämän tähden sellaiset uusdarwinistit kuten Richard Dawkins eivät huolestu Kambrikauden räjähdyksestä, jolloin kaikki selkärangattomat eläinryhmät ilmestyivät yhtäkkiä ilman tunnistettavia esi-isiä. Mitä ikinä fossiiliaineisto sanookin, näiden kambrikauden eläinten täytyi kehittyä hyväksytyn uusdarwinististen teorian keinoin, mikä tarkoittaa materiaalisia prosesseja, joissa ei vaadita älyllistä ohjausta tai yliluonnollista panosta. Materialistinen teoria ei vaadi vähempää. Tämän vuoksi Niles Eldredge voi todeta tutkittuaan makroevolutionistisen muutoksen todisteiden puutetta rikkaassa selkärangattomista koostuvassa fossiiliaineistossa, että ”evoluutio näyttää aina tapahtuvan jossakin muualla”, ja sitten hän kuvaa seuraavalla sivulla itseään ”tapadarwinistiksi”. Loppujen lopuksi tässä on syy, miksi darwinistit eivät ota materialistisen evoluutioteorian kriitikkoja vakavasti, vaan spekuloivat sen sijaan ”kätkettyjen agendoiden” kanssa ja turvautuvat välittömästi ivaan. Heidän mielestään materialismin kyseenalaistaminen on todellisuuden kyseenalaistamista. Kaikki nämä kohdat ovat kuvausta siitä, mitä tarkoittaa, kun sanotaan, että ”meillä” on etukäteissitoumus materialismiin.

Tiedejohdolla ei ole varaa paljastaa tätä sitoumusta rehellisesti yleisölle. Kuvittele millaisen mahdollisuuden puoltava osapuoli saisi, jos kysymys aseteltaisiin julkisissa väittelyissä rehellisesti: ”RATKAISTU, että jokaisen tulisi etukäteen sitoutua materialismiin.” Kaikki tajuaisivat sen, mitä monet tajuavat nyt hämärästi: että rajattuihin tarkoituksiin soveltuva metodologinen premissi on laajennettu metafyysiseksi absoluutiksi. Tietysti niiden ihmisten mielestä, jotka määrittävät tieteen materialististen selitysten etsimiseksi, on hyödyllistä olettaa, että tällaiset selitykset ovat aina olemassa. Sen olettaminen, että filosofinen preferenssi voi oikeuttaa vaalitun tieteellisen teorian on sama kuin tiede määriteltäisiin ennakkoluulojen vahvistamiseksi. Tätä darwinistit näyttävät kuitenkin olevan tekemässä, kun materialismin kyseenalaistavat kriitikot arvioivat heidän todisteitaan.

Yksi näistä kriitikoista, joilla on kiistattomat tieteelliset meriitit, on Michael Behe, joka väittää, että monimutkaiset molekyylistason järjestelmät (kuten bakteerit, protozoan flagellumit, immuniteettijärjestelmät, verenhyytyminen ja solukuljetus) ovat ”redusoimattomia monimutkaisuuksia”. Tämä tarkoittaa, että järjestelmä koostuu elementeistä, jotka toimivat toistensa kanssa niin monimutkaisella tavalla, että on mahdotonta kuvata yksityiskohtaista ja testattavaa darwinistista mekanismia niiden kehittymiseksi. (Arvioni Behen Darwin’s Black Box -kirjasta ilmestyi FT:ssä lokakuussa 1996). Nyt ei merkitse niinkään se, uskotko Behen argumenttien kestävän materialistien vastustuksessa. Ensisijainen kiistan aihe ei olekaan se, kuka voittaa, vaan se, voidaanko keskustelua koskaan aloittaa. Jos me tiedämme a priori, että materialismi on totta, silloin vastakkaiset todisteet kuuluvat maton alle, jonne ne on aina ahkerasti lakaistu.

Lewontinille yleisön päättäväinen tieteellisen materialismin vastustaminen muodostaa ”vakavan ongelman demokraattisessa itsemääräämisessä”. Jeesuksen sanoja Johanneksen evankeliumista lainaten hän ajattelee, että ”totuus tekee meidät vapaaksi” ei tarkoita tiedon kumuloitumista, vaan metafyysistä ymmärtämistä (materialismia), joka vapauttaa meidät uskosta yliluonnollisiin olioihin kuten Jumalaan. Kuinka tieteellinen eliitti aikoo suostutella tai hämätä yleisön hyväksymään ratkaisevan lähtökohdan? Lewontin kääntyy kaikkein arvovaltaisimman demokratian vastustajan, Platonin, puoleen. Gorgiaksessa Platon kertoo keskustelusta, joka käytiin rationalisti Sokrateen ja kolmen sofistin tai retoriikan opettajan välillä. Kaikki väittelijät olivat yhtä mieltä siitä, että suuri yleisö on kykenemätön tekemään järkeviä päätöksiä oikeudesta ja julkisesta politiikasta. Kysymys kiistassa oli siitä, pitäisikö tehokkaita päätöksiä tehdä asiantuntijoiden (Sokrates) vai taitavien sanankäyttäjien (sofistien).

Tutuilla nykyaikaisilla termeillä kysymys voitaisiin asetella pohdinnaksi siitä, tulisiko oikeuden nimittää puolueettomista auktoriteeteista koostuva paneli päättämään, onko vastaajan tuote aiheuttanut kantajan syövän, vai tuliksiko jury muodostaa kilpailevista lakimiehistä, jotka kaikki tyrkyttävät omia asiantuntijoitaan. Paljon riippuu siitä, uskommeko auktoriteettien todella olevan puolueettomia vai uskommeko heillä olevan omia intressejään pelissä mukana. Kun National Academy of Sciences nimitti komitean valistamaan yleisöä evoluutiosta, komitea koostui henkilöistä, jotka oli valittu osittain heidän tieteellisen ulkonäkönsä vuoksi, mikä tarkoittaa materialismin hyväksymistä a priori. Tällaisen panelin jäsenet tietävät paljon tosiasioita omalta tutkimusalaltaan ja heillä on paljon menetettävää, jos ”evoluution tosiasia” paljastetaan filosofiseksi oletukseksi. Tulisiko skeptikkojen hyväksyä tällaiset henkilöt puolueettomiksi faktojen löytäjiksi? Lewontin itse tietää liian paljon kognitiivisesta eliitistä sanoakseen mitään niin naiivia ja niinpä hän lopussa luovuttaa ja toteaa, että ”me” emme tiedä kuinka saada yleisö oikeaan lähtöpisteeseen.

Lewontin on loistavan oivaltava, mutta liian juntisti rehellinen ollakseen yhtä hyvä manipuloija kuin hänen harvardilainen kollegansa Stephen Jay Gould. Gould osoittaa sekä lahjakkuutensa että häikäilemättömyytensä esseessään Natural History -lehden marraskuun numerossa vuonna 1997. Esseen nimi oli ”Nonoverlapping Magisteria”, joka oli alaotsikoitu nimellä ”tiede ja uskonto eivät ole konfliktissa, koska niiden opetukset käsittelevät täysin eri alueita”. Tällaisen alaotsikon perusteella voit olla varma, että Gouldin tarkoituksena on vakuuttaa yleisö siitä, että evoluutio ei johda hälyttäviin johtopäätöksiin. Gould väittää osin todenmukaisesti, että ainoat evoluution vastustajat ovat ”protestanttisia fundamentalisteja, jotka uskovat, että jokainen Raamatun sana on kirjaimellisesti totta.” Gould esittää myös, että evoluutio (hän ei koskaan määrittele termiä) on ”sekä totta että täysin yhteen sovitettavissa kristinuskon kanssa”. Gould tuntee hyvin myös ei-literalistisen evolutionistisen naturalismin vastustamisen, mutta hän yksioikoisesti kieltää tällaisen ilmiön olemassaolon. Hän jopa lainaa kontekstia paljastamatta kirjettä, joka oli kirjoitettu New York Times lehteen vastauksena Michael Behen. Tällaisia asioita voit tehdä silloin, kun tiedät, että media ei vaadi sinua koskaan tilille.

Gouldin esseen keskipisteenä on Paavi Johannes Paavalin lausunnon (lokakuun 22. Vuonna 1996) täydellisen tekstin analysoiminen. Lausunto annettiin Pontificial Academy of Sciences -akatemialle, joka vaalii evoluutiota ”enempänä kuin vain hypoteesina”. Hän ei lainaa Paavin ratkaisevaa kuvausta, jonka mukaan ”evoluutioteoriat, jotka sopusoinnussa niitä inspiroivien filosofioiden kanssa, antavat ymmärtää hengen nousevan elävän aineen voimista tai vain puhtaasti tämän aineen ilmentymänä, ovat ristiriidassa sen kanssa, mikä on totuus ihmisestä.” Tietysti materialismiin perustuva teoria olettaa jo ennakolta, ettei ole olemassa ”henkeä”, joka toimisi aktiivisesti tässä maailmassa ja joka olisi materiasta riippumaton. Gould tietää tämän täysin kuten myös sen, minkä Richard Lewontinkin, että todisteet eivät tue sellaisten kirjoittajien kuten Richard Dawkinsin väitteitä luonnonvalinnan luovasta voimasta. Tämän vuoksi teoriaa tukeva filosofia täytyy suojata kriittiseltä tarkastelulta.

Gouldin esseen on kokoelma puolitotuuksia, joiden tarkoituksena on nukuttaa uskonnolliset ihmiset tai houkutella heidät ”dialogiin” materialistien asettamilla termeillä. Näin Gould anteliaasti sallii uskonnon osallistua keskusteluun moraalista ja elämän tarkoituksesta, koska tiede ei vaadi itselleen auktoriteettiasemaa tällaisissa arvokysymyksissä, ja koska ”minkäänlainen monien ihmisten yhä teologiasta etsimän lohdun arvon alentaminen tai lopettaminen ei tule kysymykseen, koska uskonto on liian tärkeää monille ihmisille.” Gould edellyttää kuitenkin, että tieteelle annetaan valta määrittää faktat, ja yksi näistä faktoista on evoluutioprosessi, joka on aivan yhtä materialistinen ja tarkoitukseton Gouldille kuin Lewontinille tai Dawkinsille. Jos uskonto haluaa osallistua dialogiin näillä ehdoilla, se sopii Gouldille – kunhan vain uskonnolliset ihmiset eivät luule voivansa tehdä itsenäisiä arvioita oletetuista tosiasioita tukevista todisteista. Ja jos uskonnolliset ihmiset ovat riittävän hyväuskoisia hyväksymään materialismin yhtenä tosiasiana, heistä ei ole juurikaan harmia.

Keskustelu luomisesta ja evoluutiosta ei ole umpikujassa. Gouldin kaltaiset propagandistit antavat ymmärtää, että mikään ei ole muuttunut, mutta Lewontinin esseen ja Behen kirjan kaltaiset kirjoitukset osoittavat, että rehelliset ajattelijat puolin ja toisin ovat lähempänä konfliktin uudelleenmäärittelyä. Kysymyksessä ei ole raamatullinen literalismi. Kysymys on siitä, ovatko materialismi ja rationaalisuus yksi ja sama asia. Darwinismi perustuu materialismiin sitoutumiseen a priori, ei filosofisesti neutraaliin todisteiden arviointiin. Erota filosofia tieteestä ja ylpeä torni sortuu maahan. Kun yleisö ymmärtää tämän selvästi, Lewontinin darwinismi alkaa siirtyä tiedeosastolta aatehistorian osastolle, jossa se voi kerätä hyllyllään pölyä Lewontinin marxismin vieressä.

Phillip E. Johnson on lakitieteen professori Kalifornian yliopistossa Berkeleyssa ja on kirjoittanut mm. kirjan Defeating Darwinism by Opening Minds (InterVarsity Press) Suom. Evoluution maailmankuva, Uusi tie, 2000.