David Humea on käsitelty William A. Dembskin tekstissä Hume, Reid, and Signs of Intelligence (kirjan Design Revolution kpl 32), johon tämä kirjoitus perustuu.

David Hume on esittänyt (Dialogues Concerning Natural Religion, 1779), että vaikka luonnossa ilmenevät suunnitelmat oikeuttaisivat suunnittelijan olemassaolon, ne eivät oikeuttaisi suunnittelijan muita ominaisuuksia, kuten viisautta, hyvyyttä ja lukumäärää (plurality). Myöskään Kant ei hyväksynyt, että design luonnossa johtaa Jumala-johtopäätökseen. Tuomas Akvinolainen mukaan järjestykselle luonnossa on oltava syynsä, mutta mikä tai millainen tuon syyn olisi oltava, ei selviä tästä yleisestä huomiosta.

Hume vaatii siis reilua peliä. ”Design on vain heikko analogia”, ja ”designin induktiivinen yleistys ei ole oikeutettu”. Analogia-argumentti edellyttää, että on myös ei-analoginen argumentti. Koska samoista vertailtavista kohteista on olemassa myös ei-analogioita (muutenhan kaikki olisi identtistä), niin Humen logiikan mukaan ei voida päätellä, kummat lopulta ovat suunnitelman merkkinä; kellon ja katkaravun yhtäläisyydet, kuten itseliikkuvuus ja toiminnallinen itsenäisyys – vai eroavuudet, kuten lisääntyminen ja koostumus.

Analogia-argumenttia voidaan kuitenkin vahvistaa: tietääksemme piirteet, jotka ovat noille yhteisiä, eivät koskaan ole esiintyneet kausaalisesti erillään suunnitelmista. Ei ole näyttöä, että esim. osien keskinäinen riippuvuus ja ko-operaatio esiintyisivät muiden kuin suunnittelijoiden tekeminä. Induktiivisesti on oikeutettua päätellä, että selitys, mikä pätee kelloihin, pätee myös katkarapuihin, kun on kyse niiden yhteisistä ominaisuuksista.

Hume kuitenkin hylkää tällaiset induktiiviset yleistykset, vaikka ne tekisivätkin analogia-argumentin päteväksi. Kello nimittäin tiedetään empiirisesti, historiasta, suunnitelluksi, muttei organismeja tai universumia yleensä. Robert Pennock säestää: ”Suunnitelma-argumentin on perustuttava tunnettuihin kausaliteetteihin, kuten arkeologiassakin, jossa ei ole tapana vedota ET-syihin, koneälyyn tms. Design menettää kosketuksensa tieteellisesti tutkittavissa olevaan reaalimaailmaan vedotessaan tieteelle tuntemattomiin syihin.” [vapaa suomennus, suom.huom.] Jos siis jotain ei tiedetä ”tieteellisesti”, sitä ei voida tietää lainkaan.

Humen induktiivinen perinne vaatii siis suunnitelma-argumentilta:

1. suoraa havaintoa suunnittelijasta
2. fysikaalista kontekstia, joka selittää suunnittelijan
3. tietoa suunnittelijan kyvyistä tehdä suunnitelmia
4. suunnittelijan tarkoituksen ja motiivien tuntemista

Mutta vaaditaanko näitä todella, jotta alkulukusarja voitaisiin hyväksyä ETI-ilmiöksi? SETI-projekti voidaan samantien lakkauttaa, koska edellytyksiä hyväksyä SETI-signaali muuksi kuin materiasyiden anomaliaksi ei koskaan voisi olla näillä humelaisilla ehdoilla. Tilanne ei muuttuisi, vaikka joku satunnaislukugeneraattori yhtäkkiä syöttäisi näytölle syövän arvoituksen ratkaisun ja pari matematiikan ongelmaratkaisua päälle sekä lopullisen mallin kvanttigravitaatiosta supersäikeiden funktioina. Ei tulisi ”ETI-johtopäätöstä”, tulisi vain toteamus, että jopa on tämä luonto satunnaisuudessaan ihmeellinen…

Humen vaatimuslistaa eivät kyllä muissa kuin ID-yhteyksissä noudata humelaiset itsekään. Elliot Sober vaatii kyllä design-teoreetikoilta vastauksen kaikkiin em. kysymyksiin, mutta: ”Jotta kellosta voisi tehdä kelloseppä-johtopäätöksen, ei tarvita hänen sielunelämänsä tuntemista; itse asiassa ei edes tarvitse tietää, että kello on tehty mittaamaan aikaa. Arkeologien löytämille esineille ei useinkaan keksitä mitään tehtävää, mutta silti asiantuntija heti näkee ne työkaluiksi.” Soberin mukaan historialliset suunnittelijat ovat kaiken suunnitteluargumentaation empiirisiä mittakeppejä: ellei väitettyjä suunnitelmia luonnossa saada sopimaan empiirisesti havaittujen suunnittelijoiden repertuaariin, on turha puhua mistään muustakaan suunnitelmien viitekehyksistä. Mutta keskiajan kellosepät ja esiantiikin työkalunvalmistajat omaavat siis kuulema vain empiirisesti tunnettuja (eivät suunnittelijoille luonnostaan kuuluvia, implisiittisiä) tavaran valmistusmetodeja, koska heidän työpiirustuksiaan Soberkaan ei vaadi nähtäväkseen.

Hume, Sober, Pennock et al. kuitenkin unohtavat, ettei suunnittelijoita voi rinnastaa luonnonlakeihin, joista hyvällä syyllä voi olettaa, että ne ovat samat tänään kuin muinoin. Suunnittelijat ovat innovatiivisia, eivät deterministisiä; sattumaa (undirected contingency) heillä vastaa (suunnattu, directed) kontingenssi. Innovaatio on osa kontingenssia, ja syrjäyttää tilastodeterminismin, johtaen suunnittelijan toiminnan ennustamattomuuteen. Pääsemättä itse suunnittelijan pallille tai heidän päänsä sisään emme voi ennustaa heidän innovaatioitaan (laatua, määrää, aikaa, ehtoja) mitenkään. [Jos niillä halutaan spekuloida, muut suunnittelijan ominaisuudet on otettava huomioon – tai paremman puutteessa oletettava, suom.huom.].

Humen argumentaatio ei siis pure suunnitelmien ennustamattomuuteen, muttei myöskään kykene selittämään, miten suunnitelmat havaitaan. Soberin vaatimus suunnittelijan kädenjäljen empiriasta ei kai voi ulottua esim. siihen, että muinainen nuolenkärkilöytö hylätään – syystä että, sen suunnittelijoista ei ole riippumattomia havaintoja? Miten niin induktio riittää tässä mutta ei tuolla? Vaikka meillä toisaalta olisi silminnäkijähavaintoa nuolenkärkisepästä työssään, mistä tietäisimme hänen tarkoituksella muotoilevan juuri metsästysasetta, eikä vain satunnaisesti naputtelevan kivenlohkareita? Tällä logiikalla suunnitelman tunnistamiseen tarvittava induktio ei ikinä pääse edes alkuun. Suunnitelman tunnistamiskriteerit on pidettävä erillään tästä suunnittelija-induktiosta, ja siis myös Humen vaatimuslistasta.

Thomas Reid sanoi juuri saman v.1780 (Lectures of Natural Theology), vain vuosi Humen jälkeen, mikä perustelu teki tyhjäksi Humen vaatimuksen, että suunnittelu ja suunnittelija olisi perusteltava induktiivisesti. ”Kukaan ei ole nähnyt viisautta (design), ja ellei hän osaa tehdä viisas-johtopäätöstä viisauden merkeistä, ei hän kykene tekemään muitakaan päätelmiä muista olioista kuin itsestään. Mistä tiedän, että kukaan tästä kuulijakunnasta ymmärtää, mitä sanon? (Vain) heidän reaktioistaan sanomaani. Siitä, että ne reaktiot edellyttävät ymmärtämistä. Mutta Hume sanoo, että ellet tiedä sitä kokemuksesta, et tiedä sitä lainkaan. Jos näin olisi, en todella koskaan tietäisi kenenkään ymmärtävän. Tästä seuraa, että kenen mielestä finaalisilla syiden [design] argumentilla ei ole selitysvoimaa, se kieltää kokonaan muiden älykkäiden olioiden paitsi itsensä olemassaolon. Viisas ja älykäs syy tunnetaan viisauden ja älykkyyden merkeistä ja vaikutuksista.”

Induktio on täysin väärä viitekehys, koska suunnitelma on päättely seurauksesta syyhyn (effect-to-cause-reasoning), ei seurauksesta mahdollisiin empiirisesti tunnettuihin tekijöihin (induktio). Lisäksi design luonnossa ja design artefakteissa ovat isomorfisia: molemmat tunnistetaan sisältämästään täsmennetystä monimutkaisuudesta. Kuten Reid osoitti, vaikka älyn merkit opitaan tunnistamaan kokemuksen avulla, kykymme tunnistaa niitä ei voi perustua kokemukseen niistä. Kyky tunnistaa on osa ihmisen ”perushumaania” rationaalisuutta. Osa käypää funktiotamme (proper function), sanoisi Alvin Plantinga. ID tuo analyyttisen käsitteen täsmennetty monimutkaisuus selvittämään, onko tutkittavassa rakenteessa tai ilmiössä mukana merkkejä älykkyydestä.