Länsimaisessa yhteiskunnassa tieteellä on valta-asema totuuden määrittelijänä. Yksi ymmärrettävä syy tähän ovat lääketieteessä, luonnontieteissä ja tekniikassa saavutetut kiistattomat edistysaskeleet. On kuitenkin virhe yleistää selvästi mittauksilla koestettavien tieteenalojen toimivat selitykset kaikkeen nykytieteeseen. Erojen tekeminen yleistyksien asemesta on hyvän ajattelun perusedellytys. Tiedettä ei siis pidä nähdä monoliittina jonka sana joko hyväksytään tai ei, vaan tieteelliseksi väitettyjä väitteitä tulee erikseen punnita niiden omien perustelujen valossa, ja tämä myös populaaritasolla. Tiedeyhteisö (mitä milloinkin) on hyvin usein ollut väärässä, ja vain mittauksilla on voitu seuloa väärät teoriat pois. Useilla aloilla mittausten tekeminen on vaikeaa tai mahdotonta. Lisäksi joskus mittauksilla, jotka sotivat vallalla olevaa paradigmaa vastaan, ei vain ole väliä. Näitä mittauksia ei esimerkiksi julkaista koska usko paradigmaan on niin vahva että mittaaja itse uskoo mittauksen olevan virheellinen tai vertaisarvioijat eivät suosita heistä kummallisen tuloksen julkaisua.

Erityisen ongelmallista on, että nykytiede on sitoutunut materialistiseen tieteenfilosofiaan (ks. T. Puolimatka: Usko, tieto ja myytit -kirja, 2. luku). Vaikka kyseessä on filosofis-uskonnollinen ennakkositoumus, useat tieteen nimissä puhuvat antavat ymmärtää että tiede on täysin rationaalista ja objektiivista ja leikkivät että tieteen ja uskon välillä on jotenkin selvä ero. Tämä on kuitenkin tekopyhyyttä (tai teko-objektiivisuutta), varsinkin silloin kun kyseinen tiede on sitoutunut materialistisiin selityksiin. Onhan selvää, että vahva uskonvarainen materialistinen ennakkositoumus vääristää koko tiedettä siellä missä ei-materialistinen selitys on odotettavissa (elämän synty, tietoisuus, uskontojen tutkimus).

28.12.2007 radiossa Helsingin yliopiston rehtori, Ilkka Niiniluoto, vieläpä tieteen filosofi, teki juuri tällaisen tekopyhän ’oma puoleni, tiede, on rationaalinen, uskonto on ei-rationaalista’ –kahtiajaon. Eikö tieteenfilosofin pitäisi mainita, että tieteellä ei ole selvää määritelmää (käytännössä tiede on sitä mitä tiedemiehiksi palkatut tekevät). Lisäksi Niiniluodon oikeaksi katsoma tiede on materialismiin sitoutunutta, eikä se siten ole objektiivista.

Nykytieteessä negatiivisia tuloksia ei arvosteta, niitä ei ole helppo saada julkaistuksi. Oman alansa perustuksien tarkistaminen ei kannata. Tutkija tarvitsee tuekseen (rahoitus, yhteistyö, virkojen arviointipaneelit, julkaisujen vertaisarviointi) vanhan polven tutkijoita, joiden suosiota on vaikea saada mikäli väittää heidän työtään virheelliseksi. Nykyinen tiedeyhteisö suosii kapea-alaista ja nopeaa pinnallista julkaisujen kirjoittajaa, joka ei tarkista alansa perusolettamuksia vaan kyseenalaistamatta rakentaa muiden työn varaan. Oman alansa tieteellisen uskontunnustuksen lausujat etenevät urallaan.

Yliopistoista ja korkeakouluista on yhä enemmän tulossa ajattelua kontrolloivia instituutioita, vahvoja älyllisen vallan välineitä, jotka ylhäältäpäin ilmoittavat miten asiat oikeasti ovat ja joissa suurin osa tutkijoista, opettajista, median edustajista ja poliitikoista koulutetaan samaan ajatteluun ja ennakkoluuloihin ja joissa eteneminen vaatii saman uskon tunnustamista kuin valitsijaraatien vanhemmat tutkijat omaavat. Näin on ainakin evoluutioteorian kohdalla. (Mikäli epäilet tätä, kyseenalaista evoluutioteoriaa avoimesti akateemisessa työyhteisössäsi vuoden ajan.) Ironista kyllä nämä materialismin piispat ovat kyenneet luomaan objektiivisen kuvan itsestään itselleen ja muulle yhteiskunnalle. Ilmeisesti tästä älyllisestä ylpeydestä seuraa myös se, että toisinajattelijoiden uravainoja ei pidetä arveluttavana asiana eikä vaihtoehtoisia tutkimuslinjoja edes yritetä suvaita.