(Suomennos biokemian professori M. Behen artikkelista)

Tuore tiedeartikkeli ”Kokeellinen monisoluisen elämän kehitys” (Ratcliff et al., 2012) sai paljon huomiota lehdistössä. (Asiasta kertoi myös Helsingin Sanomat. suom huom) Tutkijoiden mukaan heidän tuloksensa kertovat jotain siitä miten monisoluinen elämä on kehittynyt maapallolla. Artikkelin päätutkija on Michael Travisano Minnesotan yliopistosta. Hän oli Richard Lenskin oppilas 1990-luvulla. PNAS julkaisusarjassa ilmestyneen artikkelin toimittaja oli myös Richard Lenski. Artikkelin ydinajatus on seuraava:

Tekijät toistivat seuraavat kolme vaihetta useita kertoja: 1) Yksisoluista hiivaa kasvatettiin ravistelupullossa; 2) kasvatuksen jälkeen tehtiin lyhyt sentrifugointi ja 3) pullon pohjalle laskeutuneesta hiivasta otettiin näyte, joka toimi siemenenä uudelle kasvatuskierrokselle. Tällä tavoin nopeammin sedimentoituneet solut valittiin aina jatkoon. Useiden kasvatussyklien jälkeen valitut solut sedimentoituvat paljon nopeammin kuin lähtösolut. Tarkastelu osoitti, että nopeasti sedimentoituneet solut muodostivat klustereita monistuvien äiti-tytär solujen epätäydellisen erottumisen takia. Lopuksi havaittiin, että jotkut solut klustereissa tekivät ”itsemurhan” (apoptoosin), joka teki ilmeisesti klustereista hauraita. Soluista irtosi paloja jotka toimivat alustoina uusille klustereille (alkuperäisetkin solut kykenivät apoptoosiin).

Richard Lenski tietää, miten saada paljon julkisuutta vaatimattomista laboratoriotuloksista. Vaikuttaa siltä, että hän on kouluttanut oppilaansa hyvin. Tutkijoiden saamat koetulokset johtuvat kahdesta olemassa olevan toiminnon menetyksestä: 1) kyvyn erottautua äitisolusta solunjakautumisen aikana, ja 2) apoptoosin hallinnan menetys.

Tekijät eivät analysoi soluissa tapahtuneita geenimuutoksia. Uskon vahvasti, että (jos ja kun he niin tekevät) he huomaavat toimivan geenin tai sen säätelyalueiden vioittuneen. Tämä on luultavasti jälleen yksi esimerkki evoluutiosta, joka johtuu aikaisemmin toimivan järjestelmän menetyksestä. Tiedämme että tällaisissa tapauksissa Darvinistinen prosessi toimii hyvin. Darvinismin ylipääsemätön ongelma on rakentaa uusia järjestelmiä.

Viite:
Ratcliff, W. C., R. F. Denison, M. Borrello, and M. Travisano, 2012 Experimental evolution of multicellularity. Proc. Natl. Acad. Sci. USA. doi/10.1073/pnas.1115323109