Professori Tapio Puolimatkan tuore kirja Tiedekeskustelun avoimuuskoe (Uusi tie, 2010) on erittäin tarpeellinen ja silmiä avaava kirja tieteen lähtökohdista ja avoimen keskustelun ja tutkimuksen tarpeellisuudesta. Nykytilanne, jossa älykkään suunnittelun (Intelligent design, ID) mahdollisuus suljetaan pois tutkimuksen ja tiedotuksen tasolla, on tieteenfilosofisesti kestämätön. Puolimatkan kirjan alkusysäys oli, kun Puolimatka esitteli analyyttisen ateistifilosofin näkemyksiä ID:n tarpeellisuudesta Helsingin Sanomissa. Useiden suomalaisten tieteentekijöiden vastauksista näkee, etteivät he todellisuudessa ole perehtyneet ID:n sisältöön, vaan vastustavat sitä pääosin ennakkoluulojen sekä tieteenfilosofisten tai uskonnollisten sitoumustensa takia. Koska nämä pintaliitäjät eivät usein tiedosta ennakkositoumuksiaan, he eivät myöskään selvästi näe niiden vaikutusta omassa ajattelussaan ja siksi esittävät sitoumuksistaan seuraavat väitteet tieteen arvovallalla.
Puolimatka on juuri oikea henkilö valottamaan analyyttisesti ja kiihkottomasti uskonnon ja tieteen suhdetta sekä tuomaan esiin useiden tieteentekijöiden uskonnollisen sitoutumisen naturalismiin ja tämän sitoutumisen seurauksia tieteenä esitetyissä väitteissä. Kyseessä on kulttuurimme voimakkaimpia myyttejä, sillä nämä myytit liittyvät tieteeseen ja meihin tieteentekijöihin, meihin, jotka edustamme kulttuurissamme useille, varsinkin ns. skeptikoille, ylhäältä annettua totuutta.
Koska nykytiede useille tieteentekijöille on sitoutunut etsimään ja löytämään vain materiatason syitä ilmiöille, tästä seuraa että jonkinlainen evoluutioteoria on ainoa sallittu selitys eliöiden synnylle. Viis siitä, että evoluutioteorian mekanismi ei toimi ja havaitsemme vain pientä perusryhmien sisäistä muuntelua. Samoin, jos sitoudumme naturalismiin, alkusolun synty on täytynyt jotenkin onnistua materiatason prosesseilla, vaikka nykytietomme mukaan yksinkertaisimmankin solun biokemia on valtavan monimutkaista ja vaaditun informaation synty sattumalta on käsittämättömän epätodennäköistä. Myös universumin on täytynyt syntyä itsestään materiatason prosesseilla, vaikka tiedämme, että universumi ja fysiikan lait ovat valtavan tarkasti säädetyt elämää varten. Näin pinnallinen, itseään uskonnottomaksi ja neutraaliksi väittävä tieteentekijä onkin kaikkein eniten uskonnollisesti sitoutunut, vieläpä niin ongelmallisesti, että hän esittää käsityksensä tieteenä. Tyyppiesimerkki tällaisesta tieteentekijästä on kosmologi Kari Enqvist, jonka perustelut ’uskonnottomuudelle’ eivät ole tieteellisiä vaan taitavaa tunteisiin vetoavaa retoriikkaa ja tiedon luonnetta koskevaa filosofiaa, jonka sen esittänyt filosofi Ayer on itsekin ehtinyt hylätä. Lainaan pätkän Puolimatkan kirjasta:
Enqvistin ”uskonnottomuuden” perustana oleva positivistinen todennettavuusehto on siis luonteeltaan itsensä kumoava. Keith Ward kertoo keskustelusta erään opiskelijan ja todennettavuusehtoa puolustaneen positivistifilosofin Alfred Ayerin välillä:
Eräs opiskelija kerran kysyi [Ayerilta], onko mahdollista esittää mitään tosia yleisiä väitteitä mielekkäistä väitteistä. ”Kyllä”, hän vastasi. ”On mahdollista sanoa, että kaikkien mielekkäiden väitteiden on periaatteessa oltava todennettavissa.” Opiskelija vastasi: ”Ymmärrän, mitä tarkoitat. Mutta miten on mahdollista todentaa tuo väite?” Filosofi sanoi: ”Olen iloinen, että kysyit tuota. Sitä ei ole mahdollista todentaa. Mutta se ei olekaan itse asiassa mielekäs väite. Se on sääntö kielen käyttöä varten.” ”Kenen sääntö?” ”No, se on itse asiassa minun sääntöni. Mutta se on hyvin hyödyllinen sääntö. Jos käytät sitä, huomaat olevasi täysin samaa mieltä minun kanssani. Minun mielestäni se on erittäin hyödyllistä.” (Ward 2002: 184)
Ayer pohdiskeli myöhemmin: ”Minä vain ilmaisin [todennettavuusehdon] dogmaattisesti ja monet ihmiset näyttivät vakuuttuvan väitteestäni.” (Ayer; sit. Ward 1986: 59) Ayer myöntää esittäneensä todennettavuusehdon ilman älyllisiä perusteita ja hämmästelee sitä, että ihmiset uskoivat hänen oppinsa pelkästään hänen auktoriteettinsa varassa. Todennettavuusehdon kaltaiset perususkomukset omaksutaan usein ilman varsinaisia perusteluja, pelkästään niiden tunteenomaisen vetovoiman perusteella. Tällaista vetovoimaa lisää, jos merkittävässä asemassa olevat ihmiset puolustavat sitä suurella vakaumuksella. Tässä tapauksessa vetovoimaa lisää myös se, että todennettavuusehto näyttää vapauttavan ihmisen kokonaan pohtimasta Jumalan olemassaoloa.
Kuten Puolimatka tuo esille, tunnistamaton ennakkoluulo on usein vaarallisin. Puolimatkan lääke tilanteeseen on dialoginen pluralismi, myös, ja varsinkin, tieteessä.
ID-sivujen lukijoiden kannalta mielenkiintoista sisältöä Puolimatkan kirjassa tulee olemaan myös useiden tuoreiden ohjaamatonta makroevoluutiota todistelevien kirjojen todisteiden läpikäynti. Alla otteita kirjan luvusta ”Ohjaamattoman evoluution todisteet ovat aihetodisteita”:
Vastoin Coynen vakuuttelua ohjaamattoman makroevoluution puolesta esitettävät todisteet ovat aihetodisteita, joille on olemassa mielekkäitä tulkintavaihtoehtoja. Väitän seuraavassa, että kyseiset tosiasiat selittyvät mielekkäämmin ottamalla lähtökohdaksi se, että luonto on älykkäästi suunniteltu. Voimme valaista tätä väitettä tarkastelemalla niitä evoluution todisteita, joita Petter Portin ja Timo Vuorisalo esittävät kirjoituksessaan ”Evoluutioteorian todisteet” (2009), Coyne esittää kirjassaan Why Evolution Is True? (2009) ja Dawkins esittää kirjassaan Maailman hienoin esitys (2009). Heidän mukaansa evoluutioteorian tärkeimmät todisteet ovat seuraavat:
1. Keinollinen valinta
2. Eliöiden fossiilijäämistö
3. Eliöiden levinneisyys ja maantieteellinen muuntelu
4. Vertaileva anatomia ja fysiologia
5. Vertaileva alkionkehitysoppi
6. Surkastuneet elimet
7. Biologinen taksonomia
…
Eliöiden fossiilijäämistö ohjaamattoman evoluution todisteena
Naturalismin ja luomisteorian pohjalta tehtävä ennuste fossiiliaineiston luonteesta on hyvin erilainen. Luomisteorian kanssa on yhteensopivaa, että fossiiliaineistossa on aukkoja perusryhmien välillä, koska luomisteorian mukaan Jumala on luonut eläimet perusryhmittäin. Luomisteorian eri muunnelmat ovat eri mieltä siitä, onko Jumala luonut perusryhmät tyhjästä vai onko hän käyttänyt aikaisemmin luotujen perusryhmien geneettistä materiaalia raaka-aineena luodessaan uusia perusryhmiä esimerkiksi ohjattujen makromutaatioiden välityksellä. Darwinismin pohjalta puolestaan olettaisimme, että perusryhmien välillä on lukuisia välimuotoja, koska sen mukaan kaikki elämän muodot ovat kehittyneet yhteisestä kantaisästä vähittäisten sattumanvaraisten mutaatioiden välityksellä.
Yksi ongelma asteittaisen evoluution näkemykselle on, että fossiiliaineisto näyttäisi kertovan suurista harppauksista.
….
Paulin (2009) mukaan kaikki paleontologit odottivat löytävänsä fossiiliaineistosta todisteita asteittaisesta evoluutiosta, kunnes Niles ja Eldredge esittivät punktualistisen evoluutioteoriansa, joka teki mahdolliseksi kiinnittää huomiota fossiiliaineiston epäjatkuvuuteen ja pysyvyyteen ja raportoida se aitona tutkimustuloksena. Vähän kerrassaan paleontologisessa tutkimuksessa tuli hyväksyttäväksi kiinnittää huomiota fossiiliaineiston pysyvyyteen, ei pelkästään siinä ilmenevään muutokseen. Gene Hunt (2007) teki tilastollisen kartoituksen yli 250 kehityslinjasta fossiiliaineistossa selvittääkseen evoluutiomallien suhteellisen todennäköisyyden. Hänen mukaansa on olemassa kolme evoluutiomallia: (a) tiettyyn suuntaan etenevä kehitys, (b) sattumanvarainen kehityskulku ja (c) pysyvyys. Hunt päätyi siihen, että tiettyyn suuntaan etenevä kehitys ilmeni ainoastaan 5 prosentissa kehityslinjoja ja loput 95 prosenttia jakautuivat tasaisesti sattumanvaraisen kehityskulun ja pysyvyyden välillä. Vaihtelu oli yleisempää koon kuin muodon osalta. Tältä pohjalta Paul päättelee.
Yli 100 vuoden ajan paleontologit ovat etsineet esimerkkejä evoluutiotrendeistä fossiiliaineistossa ja kuitenkin ne pysyvät itsepäisen harvoina. Sitä paitsi kukaan ei raportoinut esimerkkejä pysyvyydestä tänä aikakautena. Meillä ei ollut edes nimeä morfologisen muutoksen puutteelle – sitä pidettiin informaation puutteena. (Paul 2009: 485–486)
Paul kiteyttää oman argumenttinsa kahteen väitteeseen: tiettyyn suuntaan etenevät kehityskulut ovat ”poikkeuksellisen harvinaisia”, ja ”pysyvyys hallitsee”. Hän lisää, että ”pysyvyyttä todennäköisesti aliarvioidaan, koska aivan viime aikoihin asti tutkija, joka ei löytänyt mitään muutosta analyysin kohteina olevista piirteissä, ei todennäköisesti julkaissut tutkimustuloksiaan” (mt.). Paul katsoo, että pyrkimys sovittaa tosiasioita tiettyyn edeltä omaksuttuun malliin johtaa helposti tosiasioiden väärintulkintaan:
Yhteenvetona voidaan todeta, että asteittaisen muutoksen etsiminen fossiiliaineistossa on varoittava esimerkki. Yli vuosisadan ajan ne hyvin harvat esimerkit, joita löydettiin, hyväksyttiin todisteiksi yleisestä mallista fossiiliaineistossa, kun taas paljon yleisemmät mallit, trendittömät [ilman tiettyä suuntaa etenevät] sattumanvaraiset kehityskulut ja pysyvyys, jätettiin huomiotta. (Paul 2009: 486)
Paul kiinnittää huomiota siihen, että nekin harvat evoluutiotrendit, joita fossiiliaineistosta löydettiin, rajoittuivat yleensä johonkin suhteellisen lyhyeen aikakauteen, joka projisoitiin koko kehityskulkua kattavaksi evoluutiotrendiksi.
Fossiiliaineiston tulkintaan liittyvä tendenssimäisyys kertoo meille sen, että lähtökohtaoletukset määräävät paljolti tosiasioiden tulkintaa. Jos tosiasiat eivät näyttäisi tukevan omaksuttua teoriaa, on aina mahdollista vedota tosiasioihin, joita ehkä tulevaisuudessa löydetään.
Eliöiden levinneisyys ohjaamattoman evoluution todisteena
Portinin ja Vuorisalon mukaan eliömaantieteen tosiasiat voidaan selittää ainoastaan ohjaamattoman makroevoluution pohjalta.
Maapallon nykyisten elämänmuotojen levinneisyys on pääpiirteissään sellainen, että se todistaa kunkin lajin kaikkien yksilöiden polveutuvan yhteisestä kannasta. Ja kaiken kaikkiaan eliöiden levinneisyys on sellainen, että se voidaan tieteellisesti selittää vain evoluutioteorian valossa. (Portin & Vuorisalo 2009: 66–67)
Mikä erottaa evolutionistisen ja luomisajatteluun perustuvan oletuksen eliöiden levinneisyydestä? Portin ja Vuorisalo eivät tarkemmin analysoi tätä eroa. Yksi tällainen analyysi löytyy kuitenkin Coynen teoksesta (2009). Eliömaantieteellinen todistelu on Coynen mieliaihe ja hän katsoo voivansa sen avulla vakuuttavasti todistaa evoluutioteorian totuuden. Kaikkein kiistattomimpana todisteena Coyne pitää tulivuorten purkausten tai koralliriuttojen kasvun tuloksena syntyneiden saarten eli valtamerellisten saarten (oceanic islands) eliöstöä.
Sen ymmärtäminen, että lajien levinneisyys saarilla tarjoaa lopullisen todisteen (conclusive proof) evoluution puolesta on yksi biologian historian suurimmista salapoliisikertomuksista. – – Opettaessani evoluutiota tämä on lempiluentoni. Se on tunnin pituinen jännityskertomus, näennäisesti erillisten tosiasioiden kokoelma, joista rakentuu ilmatiivis todiste evoluution puolesta. – –
”Saariargumentti” evoluution puolesta lähtee liikkeelle seuraavasta huomiosta: valtamerellisilta saarilta puuttuu monia niistä syntyperäisistä lajeista, joita näemme sekä mantereilla että mantereisilla saarilla. – – Vaikka saarilla on paljon syntyperäisiä lintuja, kasveja ja hyönteisiä, niistä puuttuvat täysin syntyperäiset järvikalat, sammakkoeläimet, matelijat ja maanisäkkäät. – – Yhä uudelleen ja uudelleen valtamerellisillä saarilla – – näemme puuttuvien ryhmien mallin – tarkemmin sanottuna, samojen puuttuvien ryhmien mallin. – –
Argumentin toinen askel on tämä: vaikka valtamerellisiltä saarilta puuttuu monia eläinten peruslajeja, niiltä löytyviä eläintyyppejä on niissä usein runsaasti useina erilaisina lajeina. Esimerkiksi Galápagossaarten 13 saarella on 28 lintulajia, joita ei löydy muualta. Ja näistä 28:sta 14 kuuluu yhteen ainoaan läheisesti toisiinsa liittyvään linturyhmään, kuuluisiin Galápagossaarten sirkkuihin. – –
Miten nämä havainnot sopivat yhteen? Niistä tulee järkeenkäypiä yksinkertaisen evolutionistisen selityksen pohjalta: valtamerellisten saarten asukkaat ovat sellaisten aikaisempien lajien jälkeläisiä, jotka muuttivat saarille yleensä läheisiltä mantereilta – –
Yritäpä nyt ajatella teoriaa, joka selittää keskustelemamme mallin ottamalla lähtökohdaksi sen, että lajit luotiin erikseen valtamerellisille saarille ja mantereille. Miksi luoja jättäisi sammakkoeläimet, nisäkkäät, kalat ja matelijat pois valtamerellisiltä saarilta, mutta ei mantereellisilta saarilta? (Coyne 2009: 107–117)
Coyne olettaa luomisteorian sisältävän väitteen, että Jumala loi erikseen lajit mantereille ja jokaiselle tulivuorten purkausten tuloksena syntyneelle valtamerelliselle saarelle. Niinpä hän katsoo voivansa todistaa evoluutioteorian lopullisesti ja vastaansanomattomasti osoittamalla, että valtamerellisten saarten eliöstö on peräisin läheisiltä mantereilta.
Tässä tapauksessa Coyne kuitenkin pyrkii kumoamaan sellaista tulkintaa luomisteoriasta, jota tuskin yksikään luomisteoreetikko kannattaa. Se, että Coyne pitää evoluution lopullisena todisteena juuri tätä päättelyä, kertoo jotakin hänen käsitteidensä epämääräisyydestä. Se, että eliöt levittäytyvät uusille alueille ja että niillä tapahtuu perusryhmän sisäistä muuntelua, ei kelpaa todisteeksi luomisnäkemystä vastaan.
Kun Coynen mielessä on näin eriskummallinen käsitys luomisteoriasta, on vaikea tarkalleen tietää, minkälainen käsitys on Portinin ja Vuorisalon eliömaantieteellisen todistelun taustalla. Portinin ja Vuorisalon todistelu ei eliömaantieteen osalta sen enempää kuin muuallakaan tee eroa mikro- ja makroevoluution välillä. Se, että Galápagossaarilla on kehittynyt useita eri sirkkulajeja, on esimerkki mikroevoluutiosta. Kaikki nykyiset sirkkulajit ovat syntyneet yhteisestä kannasta ja eriytyneet toisistaan, koska maantieteelliset tekijät ovat estäneet niiden risteytymisen. Tällainen perusryhmän sisällä tapahtuva lajiutuminen on sopusoinnussa biologisen perusryhmäajattelun kanssa, joka on ominainen nykyisin vallitsevalle luomisteorialle. Tällaisilla esimerkeillä ei voi perustella makroevoluutiota, toisin kuin Coyne, Portin ja Vuorisalo olettavat. Vielä vähemmän sillä voidaan perustella ohjaamatonta makroevoluutiota. Kyseisten tieteentekijöiden ajattelun taustalla näyttää olevan oletus, että luomisnäkemys sisältäisi perusryhmien täydellisen muuttumattomuuden.
Luomisteoreetikot ja evolutionistit ovat yhtä mieltä siitä, että erilleen joutuneet saman perusryhmän jäsenet kehittävät joitakin eriäviä piirteitä, niin että esimerkiksi Galápagossaarten sirkut ovat kehittyneet eri lajeiksi. Kiista koskee sitä, voidaanko tällaisen maantieteellisen erillään olon seurauksena selittää koko elämän moninaisuuden kehittyminen. Riittääkö maantieteellinen erillään olo selitykseksi uuden geneettisen monimutkaisuuden synnylle, kuten Dawkins (2009: luku 9) näyttää olettavan? Näyttäisi ilmeiseltä, ettei maantieteellinen erillään olo sinänsä tuota uutta geneettistä materiaalia. Se ainoastaan muuntelee eri tavoin jo olemassa olevaa geneettistä materiaalia.
Eikö kuitenkin voitaisi ajatella, että miljardien vuosien kuluessa lajiutumisen seurauksena bakteerista kehittyisi koko elämän moninaisuus? Nykytietämyksen valossa tämä ei näytä mahdolliselta. Lajiutuminen ei johda geenivaraston rikastumiseen ja uusien rakenteiden syntyyn, vaan geenivaraston köyhtymiseen. Ongelmana on se, että kun populaatiosta eriytyy osa, osapopulaation geenivarasto sisältää pääsääntöisesti vain osan alkuperäisen kokonaisgeenivaraston alleelijoukosta. Niinpä lajiutuminen johtaa geenivaraston köyhtymiseen ja muuntelukyvyn vähenemiseen. Heikentynyt mukautuminen ympäristön muutoksiin johtaa lisääntyneeseen vaaraan kuolla sukupuuttoon.
Hollantilainen eläintieteilijä Duywene de Wit kuvaa tätä prosessia seuraavasti:Kun reunapopulaatio valmistautuu siirtymään uuteen elinympäristöön, se ei voi ottaa mukaansa kaikkia kantapopulaation geenejä vaan vain osan. Jokainen uusi rotu tai laji, joka eriytyy toisesta omaa siksi köyhemmän geenivaraston. Geenivaraston pieneneminen on se hinta, minkä jokainen rotu tai laji joutuu maksamaan etuoikeudesta olla olemassa. Kun lajiutumisprosessi toistuu useasti peräkkäin, syntyy lopulta lajeja, joiden geenivarasto on niin köyhtynyt, että jo suhteellisen pienikin muutos ympäristöolosuhteissa riittää viemään sen sukupuuton partaalle. Ympäristöolosuhteisiin sopeutuminen, joka johtuu rekombinaatiomahdollisuuksien vähentymisestä, johtaa lopulta geneettiseen minimitilaan, jonka ylittymisen jälkeen eloonjääminen ei enää ole mahdollista. Äärimmilleen sopeutuneiden ja erikoistuneiden lajien ja rotujen traagisena kohtalona on väistämätön geneettinen kuolema. (Duyvene de Wit; sit. Scherer 2000: 60)
Dawkinsin eliömaantieteelliseen argumenttiin sisältyy se ristiriitainen oletus, että maantieteellisen eron tuottama osapopulaatioiden synty ja tästä seuraava geneettisen materiaalin köyhtyminen johtaa geneettisen materiaalin rikastumiseen.
Surkastuneet elimet ohjaamattoman evoluution todisteina
Ohjaamattoman makroevoluution todisteina käytetään myös surkastuneita elimiä. Tämä on hivenen nurinkurista, koska makroevoluutioteorian ytimessä on väite uusien toimintajärjestelmien tai uuden geneettisen monimutkaisuuden kehityksestä. Surkastumissa on kuitenkin kyse päinvastaisesta prosessista, jossa elimet menettävät toimintakykynsä ja tehtävänsä esimerkiksi muuttuneiden elinolosuhteiden johdosta. Surkastumien olemassaolo ei ole ristiriidassa luomisnäkemyksen kanssa. Kuitenkin Portin ja Vuorisalo esittävät ne ohjaamattoman evoluution todisteina.
Surkastuneet elimet eli surkastumat ovat evolutiivisessa kehityksessä tehtävänsä menettäneitä elimiä tai niiden osia. – – Surkastuneita elimiä on ihmisilläkin useita. Niistä tunnetuin esimerkki on umpisuolen matomainen lisäke eli umpilisäke. Se on ihmisellä ja ihmisapinoilla noin 5–12 cm pituinen umpisuolen pään ohut jatko, joka sisältää imukudosta. Kuitenkin pelkästään kasveja ravintonaan käyttävillä jyrsijöillä ja jäniksillä umpilisäke on suhteellisesti suurempi kuin ihmisellä ja toimii ruuansulatuselimenä. – – Surkastuneet elimet ovat merkkejä aikaisemmasta asiaintilasta. Surkastuneiden elinten olemassaoloa ei voi tieteellisesti ymmärtää muuten kuin evoluutioteorian valossa. (Portin & Vuorisalo 2009: 68)
Surkastuneiksi sanotaan elimiä, joilla ei ole mitään tehtävää tai joilla on rakenteeseensa nähden liian vähäinen tehtävä. Makroevoluutionäkemys tulkitsee toimintakyvyttömyyden tai rajoitetun toimintakyvyn polveutumiseen perustuvaksi toimintakyvyn menettämiseksi tai sen taantumaksi. Usein käytetty esimerkki on ihmisen umpilisäke.
Umpilisäke-esimerkki osoittaa, että jonkin tietyn elimen luokitteleminen surkastumaksi on tulkinnanvarainen asia. Umpilisäke ei suinkaan ole tarpeeton ihmiselimistön toiminnan kannalta, vaan sillä on tärkeä merkitys osana ihmisen immuunijärjestelmää. Umpilisäkkeellä on infektiotaudeissa torjuntatehtävä. Se osallistuu myös umpisuolen bakteeriflooran säätelyyn. Erityisesti lapsen ensimmäisten elinvuosien aikana umpilisäke on tärkeä taudintorjuntaelin.
Jerry Coyne (2009: 62) pyrkii välttämään tämän näkökohdan tuoman ongelman määrittelemällä surkastuman uudella tavalla:Evoluution vastustajat esittävät aina saman argumentin, kun surkastumia käytetään evoluution todisteena. ”Kyseiset piirteet eivät ole tarpeettomia”, he sanovat. ”Niillä on jokin hyödyllinen tehtävä tai emme ole vielä saaneet selville, mitä tarkoitus niillä on.” He toisin sanoen väittävät, ettei piirre voi olla surkastuma, jos sillä on tehtävä tai jos voidaan olettaa, että sille vielä löydetään jokin tehtävä.
Mutta tämä vastaus ei tavoita olennaista asiaa. Evoluutioteoria ei sano, ettei surkastumilla ole mitään tehtävää. Ominaispiirre voi olla surkastuma ja samanaikaisesti palvella jotain tehtävää. Se ei ole surkastuma siksi, ettei sillä ole tehtävää, vaan koska se ei enää palvele sitä tehtävää, jota varten se on kehittynyt. Strutsin siivet ovat hyödyllisiä, mutta se ei tarkoita sitä, etteivät ne kertoisi mitään evoluutiosta. Eikö olisi outoa, jos luoja auttaisi strutsia tasapainottelemaan itseään antamalla sille lisäkkeitä, jotka vain sattuvat näyttämään täsmälleen supistuneilta siiviltä, ja jotka on rakennettu täsmälleen samalla tavalla kuin lentämiseen tarkoitetut siivet? (Coyne 2009: 62)
Coyne määrittelee surkastuman elimeksi, joka ei enää palvele sitä tehtävää, jota varten se on kehittynyt. Coynen määritelmä edellyttää makroevoluutioteorian totuuden, koska se edellyttää, että tietty elin on makroevolutiivisen kehityksen aikaisemmassa vaiheessa palvellut jotakin muuta tehtävää. Jos näin määriteltyjä surkastumia käytetään evoluutioteorian todisteina, joudutaan pahanlaatuiseen kehään. Ensin oletamme ihmisen umpilisäkkeen olevan surkastuma jyrsijöiden ruuansulatuselimestä. Sitten käytämme tätä kehitysopillista tulkintaa ihmisen umpilisäkkeestä todisteena evoluutioteorian väitteestä, että kyseiset eliöt ovat polveutumisen välityksellä yhteydessä toisiinsa. Tätä kehäpäättelyä ei pysty pelastamaan edes Coynen teologinen arvailu siitä, minkälaisia elimiä Jumala voisi tai ei voisi luoda.
On lisäksi huomattava, että surkastumiksi oletettuja elimiä ei voida käyttää suoranaisena todisteena makroevoluutiosta ilman lisäoletuksia, koska ne eivät ole sellaisenaan todisteita uusien toimintajärjestelmien synnystä tai geneettisen monimutkaisuuden kehittymisestä. Ne osoittavat vain sen, että elimet voivat surkastua. Vielä vähemmän niitä voidaan käyttää suoranaisena todisteena ohjaamattomasta makroevoluutiosta. On tulkinnanvaraista nähdä esimerkiksi ihmisen umpilisäke todisteeksi aikaisemmasta asiantilasta sillä perusteella, että jyrsijöillä ja jäniksillä umpilisäke toimii ruuansulatuselimenä. Kyseessä on aihetodiste, korkeintaan epäsuora todiste, jonka todistusarvo riippuu taustaoletuksista.
Osa surkastumista selittyy perusryhmän sisällä tapahtuneeksi mikroevolutiiviseksi taantumaksi. Tällaiset surkastumat eivät siten ole todisteita makroevoluutiosta. Tyypillinen esimerkki ovat ihmisen viisaudenhampaat. Fossiilisilla ihmisillä on täysin toimintakykyiset viisaudenhampaat. Oletettavasti ihmisen kaikki 32 hammasta olivat alun perin toimintakykyisiä ja tarpeellisia. Muuttuneet ruokailutottumukset ovat ilmeisesti syynä siihen, ettei ihminen enää välttämättä tarvitse viisaudenhampaita. Siksi poskihampaiden taantuva kehitys on ollut mahdollinen. Kyseinen taantuma ei ole luonteeltaan makroevolutiivinen, koska kyseessä ei ole uudenlaisen rakenteen tai elimen kehittyminen. (Scherer ym. 2000: 170)
Väite, jonka mukaan ”surkastuneiden elinten olemassaoloa ei voida tieteellisesti ymmärtää muuten kuin evoluutioteorian valossa”, edellyttää evoluution käsitteen epämääräistä käyttöä. Kuten ihmisen viisaudenhampaita koskeva esimerkki osoittaa, jotkut surkastumat voidaan tulkita mikroevolutiivisiksi taantumiksi, joilla ei ole makroevolutiivista todistusarvoa. Yleisesti ottaen surkastumaesimerkkien käyttäminen todisteena ohjaamattomasta makroevoluutiosta edellyttää tieteen rajojen vetämistä niin, että luomisteoria suljetaan tieteellisen keskustelun ulkopuolelle. Tällainen todistusarvo on näennäinen, koska se perustuu siihen, että oma lähtökohtaoletus suojataan kritiikiltä sulkemalla vaihtoehtoiset lähestymistavat tieteellisen keskustelun ulkopuolelle.
Tosiasiassa meillä on siis näyttöä vain perusryhmien sisällä tapahtuvasta muuntelusta, ei olennaisesti uusien rakenteiden ja ratkaisujen kehittymisestä ilman ohjausta (ohjaamaton makroevoluutio). Itse asiassa on olemassa sekä laskennallista että mittausaineistoa joka osoittaa, että ohjaamattomalla evoluutiolla on rajat, se ei kykene tuottamaan olennaisesti uusia rakenteita eliöille. Miksei ohjaamattomalle makroevoluutiolle ongelmallisia tutkimustuloksia ja toisaalta sen parhaimpien todisteluiden selvää hataruutta julkisteta laajemmin? Puolimatka jatkaa mielenkiintoisilla kappaleilla ”Miksi aihetodisteet esitetään ehdottomina todisteina?” ja ”Naturalistisen tieteen uskonnollinen sulkeutuneisuus”.