Kasvien geenimuuntelun ja populaatiogenetiikan tutkijan J. Sanfordin merkittävä kirja ihmisen genomin rappeutumisesta on juuri ilmestynyt suomenkielisenä. Suomennoksen kieli on sujuvaa ja populaatiogenetiikan erikoistermit on valittu hyvin. Suomennos on Sanfordin kirjan neljännestä painoksesta ja jokaisen luvun perässä Sanford vastaa kirjansa ensimmäisen painoksen kohtaamaan kritiikkiin sekä esittelee uutta tutkimusta joka tukee lukujen väitteitä ja johtopäätöksiä.
Kirjassa on vajaat 200 sivua, josta kattavat liitteet vievät suuren osan, joten varsinaisen kirjan osuus on vain 120 sivua. Mielenkiintoisen kirjan lukee siis parissa päivässä. Kirjan luettuaan lukija ymmärtää yhä paremmin evoluutiomekanismin (mutaatiot ja luonnonvalinta) rajallisuuden. Kirjan luettuaan on yhä vaikeampi uskoa sitä kulttuurimme yleistä perusteetonta uskomusta, että mutaatiot ja luonnonvalinta voisivat oikeasti tuottaa uusia merkittäviä biologisia rakenteita.
Mikä on Sanfordin argumentti?
- Ihmisen genomiin tulee joka sukupolvessa liian paljon lievästi haitallisia mutaatioita. 50-luvulla oletettiin, että vahingollisten mutaatioiden määrä olisi 0.12-0.30 mutaatiota yksilöä kohden sukupolvessa. Tämä oli välttämätön oletus populaatiogeneettisissä laskuissa jotta valinta voisi karsia haitallisia mutaatioita pois ja ihminen voisi kehittyä. Viimeaikaisten tutkimusten mukaan jo pelkästään nukleotidikorvautumisia tapahtuu 75-175 yksilöä kohden sukupolvessa ja tähän päälle Sanford listaa tuoretta tutkimusta muiden mutaatiotyyppien (satelliittimutaatiot, deleetiot, duplikaatiot/insertiot, inversiot/translokaatiot, konversiot, mitokondrion mutaatiot) yhteensä vielä suuremmasta määrästä. Sanford siis esittää pitkälti vastaansanomatonta empiiristä aineistoa mutaatioiden liian suuresta määrästä.
- Hyödylliset mutaatiot ovat hyvin harvinaisia. R. Fisher oletti luonnonvalintaa koskevissa laskuissaan (Fisherin fundamentaalinen teoreema), että hyödyllisiä ja haitallisia mutaatioita on saman verran. Modernin tutkimuksen mukaan kuitenkin vain joka miljoonas mutaatio on hyödyllinen. Sanford käyttää laskuissaan ja simulaatioissaan arviota, että joka tuhannes mutaatio olisi hyödyllinen. Eikä tässä vielä kaikki. Suurin osa haitallisista mutaatioista vaikuttaa eliön selviytymiseen vain tuhannesosien verran muihin selviytymistekijöihin verrattuna, joten geenien periytymistä hallitsee pääasiassa neutraali ajautuminen. Suurin osa haitallisista mutaatioista on siis käytännössä luonnonvalinnan ulottumattomissa.
- Luonnonvalinta on tehoton mekanismi valitsemaan haitallisia mutaatioita pois lajin genomista. Tämä johtuu siitä, että luonnonvalinta ei valitse yksittäisiä nukleotidipaikkoja tai edes geenejä vaan tietenkin yksilöitä, joissa ilmentyy kerralla koko niiden geneettinen ja epigeneettinen informaatio. Luonnonvalinta on siis tehoton poistamaan yksittäisiä kirjoitusvirheitä koska sen on valittava kokonaisia kirjoja. Lisäksi tiedetään, että siinä missä yksinkertaisilla ominaisuuksilla (kuten veriryhmä) on usein jopa 100% periytyvyys, monimutkaiset ominaisuudet kuten kelpoisuus ovat vain heikosti periytyviä (jopa 0,4%). Tämä johtuu siitä, että kokonaiskelpoisuus sulkee sisäänsä suuren määrän muita tekijöitä, jotka ovat peräisin sekä yksilön että sen ympäristön erilaisista piirteistä. Huonojen yksilöiden poistaminen vaikuttaa siis hyvin vähän huonojen genomien poistamiseen. Lisäksi lisääntyminen on luonnossa hyvin satunnainen prosessi, eivätkä kelpoisemmat yksilöt tyypillisesti lisäänny merkittävästi suuremmalla todennäköisyydellä. Tämän lisäksi kohinaa aiheuttavat sukusolujen otannan satunnaiset heilahtelut.
Näiden tekijöiden yhteisvaikutuksena voidaan todeta, että ihmislajin ja useimpien muiden lajien kelpoisuus laskee, ne eivät kehity. Ongelma on populaatiogenetiikan alalla tunnustettu mutta siihen ei haluta uskoa. Sanfordin argumentti kohtaa hiljaisuutta. Johtopäätös kuitenkin on, että evoluutiomekanismi rappeuttaa ihmisen genomia, ihminen ei siis kehity paremmaksi, eikä ole kehittynyt, vaan rappeutuu ja on rappeutunut.
ID tutkimuksen kannalta Sanfordin tulokset sopivat hyvin sekä M. Behen argumenttiin evoluutiomekanismin rajasta, D. Axen ja A. Gaugerin kokeisiin ja laskuihin proteiinien evoluution mahdottomuudesta, että J. Spetnerin tuoreessa kirjassaan lanseeraamaan ei-satunnaiseen evoluutioon, jossa Spetner pitää todennäköisenä, että tietyissä tilanteissa havaittu lajien nopea sopeutuminen on ennalta ohjelmoitua genomiin ja/tai epigenomiin.
Eliömaailma rappeutuu -kirja on tilattavissa kustantajalta ja hyvin varustetuista kirjakaupoista.
