Luonnonvalinta ei riitä – kehitysoppi ei toimi

Tuoreessa kirjassaan Genetic Entropy & the Mystery of the Genome genetiikan tutkija J.C. Sanford osoittaa että luonnonvalinta ei riitä poistamaan ihmisten genomiin kertyviä mutaatioita. Päinvastoin kuin kehitysoppi (evoluutioteoria) väittää, emme ole kehittymässä vaan geeneihimme kertyy yhä enemmän ja enemmän virheitä, joita luonnonvalinta ei kykene poistamaan.
Lue loppuun

Suunnittelu vai reduktionismi?

Reduktionismi on siis kanta, jonka mukaan kaikki on ymmärrettävissä pienempien osastensa avulla. Tietoisuus, kauneus, rakkaus, ihminen, eläimet, kaikki johtuu tämän kannan mukaan vain osiensa vuorovaikutuksista. Ihminen on vain biologiaa, biologia on vain kemiaa, kemia on vain fysiikkaa, ja fysiikka on vain hiukkasten liikettä ja vuorovaikutusta. Reduktionismin mukaan kaikki on lopulta ymmärrettävissä alhaalta ylöspäin (bottom-up), pienistä osista johtuu suuri kokonaisuus.

On totta, että tiede on toistaiseksi menestynyt hyvin pilkkomalla asioita osiinsa ja yrittämällä ymmärtää asiat osiensa avulla. Toisaalta jopa useilla fysiikan alueilla kuten materiaalifysiikka, elektroniikka tai ilmaston tutkimus hiukkasfysiikan taso ei tuo mitään uutta ongelman ratkaisuun. Useat biologit, kemistit ja fyysikot vastustavat sitä että heidän alansa olisi vain seurausta hiukkasfysiikan prosesseista. Näillä aloilla jopa aktiivisesti vastustetaan reduktionismia. Meillä kai on jotenkin intuitiivinen kuva siitä että kaikki ei vain ole seurausta alkeis-hiukkasten (tai säikeiden tai braanien) liikeestä ja sen määrämää. Ymmärrämme että usein kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa. Mutta, mikäli tiedeyhteisö yhä sitoutuu materialismiin, sillä ei ole vaihtoehtoja: mistä muustakaan kaikki johtuisi kuin alkeishiukkasten liikkeestä jos ainoa sallittu tieteellinen selitys on materiatasolla? Koska isommat palat koostuvat pienemmistä, pienien osien ominaisuudet määräävät välttämättä suurempien ominaisuudet ja toiminnan. Emergenssin puolesta puhuvat ajavat itsensä allikkoon: mistä muusta materialistinen emergenssi voisi johtua kuin alemman tason materialistisista prosesseista. Emergenssi on ehkä monimutkainen ilmiö, mutta sen on, mikäli sitoudumme materialismiin, johduttava alemman tason prosesseista. Reduktionismista seuraa loogisesti, että merkitys, kauneus, rakkaus, hyvä, paha, tietoisuus, ajatuksemme jne. ovat vain alkeishiukkasten mekaanisen liikkeen seurausta, niitä ei ole siinä mielessä kuin olemme tottuneet ne ymmärtämään.

Mutta auttaako kirjan tai tietokoneohjelman ymmärtämisessä sen pilkkominen yhä pienempiin osiinsa? Auttaako kirjan ymmärtämisessä sen atomien yhä syvempi ymmärtäminen? Ymmärrämmekö tietokoneohjelman toiminnan paremmin tarkastelemalla tietokoneen yksittäisiä transistoreja? Ymmärrämmekö elokuvan paremmin tutkimalla yksittäisiä pikseitä ruudulla? Ei, ohjelma, kirja, elokuva, ja suunnittelun tulokset yleensä, voidaan ymmärtää vain kokonaisuudesta käsin, ylhäältä alaspäin (top-down). Tässä on siis vaihtoehto reduktionismille: suunnittelu.
Suunnittelija on vapaa lisäämään informaatiota eri materian tasoille. Suunnittelun tulos ei määräydy alemman tason proseseista, informaatio ratsastaa materialla, ei määräydy siitä. Suunnittelija käyttää materiaa, eikä toisinpäin. Atomitaso ei määrää elokuvan, kirjan tai kovalevyn sisältöä, vaan suunnittelija. Asioilla voi olla merkitystä, kauneutta ja tarkoitus.

Tästä aiheesta voi lukea lisää erinomaisesta Wikerin ja Wittin kirjasta A Meaningful World: How the Arts and Sciences Reveal the Genius of Nature.

Älä uskalla ajatella?

Jo vuosikymmeniä materialistisen tieteenfilosofian kannattajat ovat syrjineet ammatillisesti toisinajattelijoita, jotka ovat uskaltaneet kyseenalaistaa kehitysopin. Taannoin Helsingin yliopiston johto, jonka oma motto oli ironisesti ’uskalla ajatella’, käski järjestäjiä peruuttamaan väittelyn evoluutioteorian ja ID-teorian välillä.

Yksi peruutetun väittelyn osanottajista (kahden kehitysopin puolustajan ja yhden ID teoreetikon lisäksi) olisi ollut kahden aineen tohtori Richard von Sternberg, joka ei ole sitoutunut kehitysoppiin eikä ID-teoriaan. Jopa asiaan neutraalisti suhtautuva Sternberg on työpaikassaan USA:n Smithsonian instituutissa joutunut vainon kohteeksi kun museon johdolle selvisi että Sternberg ei usko kehitysoppiin. USA:n kongressin raportti museon johdon työntekijäänsä vastaan kohdistamista toimista löytyy täältä.

Miksi kehitysopin haastajia vainotaan ammatillisesti? Kritiikistä haluaa yleensä eroon vain, jos ei kestä sitä.

Auktoriteetti vastaan toisinajattelu

Tiedekulttuurissamme on mielestäni liiallista auktoriteetteihin luottamista. Me tutkijat olemme usein kapea-alaisia ja otamme yleensä aikaa tutkia lähinnä alan auktoriteettien mielipiteitä. Etenemisen pitäisi olla nopeaa joten harva jaksaa tutkia alansa perusteiden luotettavuutta. Nopeinta ja helpointa on rakentaa muiden työn päälle sitä juuri kyseenalaistamatta ja vaihtoehtoisia teorioita tutkimatta. Ja toden totta, julkaisujen määrä näyttää suosivan kapeaa ja nopeaa. Nopeasti pitkälle edenneet eivät siis useinkaan ole tutkineet alansa perusteita ja vaihtoehtoisia teorioita, mutta ovat usein saavuttaneet auktoriteetin aseman. Samat nopeasti edenneet eivät useinkaan ole tutkineet omia filosofisia lähtökohtiaan joten he saattavat olla sokeita omien uskomustensa uskonvaraiselle luonteelle ja siten saattavat pitää toisten poikkeavia käsityksiä yllättävän varmasti väärinä.

Ikävä seuraus auktoriteettien päälle rakentamisesta ja viralliseen selitykseen keskittymisestä on että toisinajattelu ei juuri saa ääntään kuuluville. Toisinajattelija ei juuri saa rahoitusta ja julkaisutoiminta on huomattavasti hankalampaa, koska sitä valvoo ala itse, eli vallalla oleva käsitys asioista. Kun vielä kulttuurissammekin tuijotetaan liikaakin arvonimiin, ei toisinajattelija saa ääntään kuuluviin juuri missään.

Pieni esimerkki:
Tutkija A haluaa kehittää vaihtoehtoista ja hänen mielestään lupaavaa teoriaa. Tutkijoista vain 1/100 -osa pitää uutta teoriaa järkevänä. Tutkija A kohtaa nyt useita ongelmia:
1. Saadakseen rahoitusta, hänen on löydettävä rahoittajataho, joka pitää uuden teorian kehittämistä järkevänä. Rahoitustahot uskovat tiedeyhteisöä, joten todennäköisyys löytää rahoitusta on noin 0.01.
2. Mikäli rahoitus järjestyy, pitäisi löytää jostain tilat tehdä tutkimusta ja mielellään suvaitsevainen pomo eli professori, taas todennäköisyys tälle on noin 0.01.
3. Mikäli tutkija A on saanut tutkia vaihtoehtoista teoriaa, se pitäisi vielä voida julkaista jossain alan lehdessä. Lehdet ovat vertaisarvoituja, eli muut alan tutkijat päättävät onko julkaisu julkaisemisen arvoinen, eli vertaisarvioijiksi ja lehden editoriksi pitäisi tulla sellaisia tutkijoita, jotka pitävät tutkijan A teoriaa järkevänä, todennäköisyys lähtökohtaisesti 0.01*0.01*0.01, eli yksi miljoonasta. Todennäköisyyttä saada julkaisu läpi kasvaa mikäli tutkijalla A on esittää vakuuttavia mittauksia tai muuta dataa mikäli kyseessä ei ole perimmmäisiin kysymyksiin pureutuva ongelma. Perimmäisissä kysymyksissä valtavirta saattaa olla niin vakuuttunut kannastaan ja tieteen olemuksesta että datan määrällä ei ole väliä.

Vaihtoehtoisen teorian kehittäminen vaatii siis monen tahon yhteistyötä, joka harvoin tapahtuu uuden teorian kohdalla. Nykyisellä big science-aikakaudella projektit ovat suuria ja siksi vähemmistöt kärsivät tieteenteossa. Tieteen tekeminen vaatiin monen samanmielisen tahon yhteistyötä – näiden kohtaaminen on epätodennäköistä vähemmistössä olevalle teorialle.